Jannie Regnerus on hollantilainen kirjailija ja kuvataiteilija, mutta hänen maisemaansa eivät ole vain Pohjanmeren rannikon dyynit, vaan Mongolian arot ja Japanin temppelivuoret, tähtikirkas yö ja pyöreän ikkunan mysteeri.
Sain Pilvipaviljongin marraskuussa Aporian kustantajalta Laura Lahdensuulta. Kirja on ilmestynyt jo vuonna 2022, mutta se lipsahti läpi lähes ilman arvosteluja. – Kirjamaa korjaa nyt tilanteen.Â
Kirja on luettu näköiskirjana tabletilta. Teoksen a-kappale löytyy mediatunnuksilla näköiskirjastosta.
Kuin runo
Pilvipaviljonki on ihanan lyhyt kirja: Sata kymmenen sivua väljällä taitolla. Se on proosaa, mutta heti ensimmäisestä luvusta lähtien on selvää, että tarkkaa rajaa proosarunoon – ja jopa draamaan – on nyt turha vetää. Luvut ovat numeroimattomia ja pituudeltaan 2-4 sivua.
Kirja alkaa näkökulmahenkilön Japaninmatkasta. Aikamuoto on mennyt. Arkkitehdiksi valmistunut Luut tutustuu japanilaiseen tila-ajatteluun ja vierailee Ise-Jingûn temppelissä, jonka Japanin perinnepuusepät ja kirvesmiehet rakentavat uudestaan joka 20:s vuosi. Vierailijat eivät pääse temppelin alueelle, ja jopa sen portin peittää valkoinen verho. Nuori hollantilainen kurkkii aidan yli ja yrittää nähdä edes jotakin tuulen liikutteleman verhon helman alta.
Arkkitehtuuri on kiitollinen kehys kertoa siitä, mikä on merkityksekästä, koska se on kylmää ja matemaattista, eikä tyhjässä huoneessa ole ihmistä häiritsemässä. Kirjana Pilvipaviljonki myös kuin rinnastuu taloon, joita arkkitehdit piirtävät. Sen perusta on rakenne. Jokainen luku on seuraava huone, ja vasta kun siirryt siihen, tiedät, mitä se haluaa sinulle kertoa.
Minun olisi pitänyt varoa seuraavaa huonetta, joka kertoi rautapesästä. Kyyhkypariskunta oli jäänyt satimeen vanhaan teollisuushalliin, mutta rakentanut sinne mitä taidokkaimman pesän niistä emmeistä, mitä saatavilla oli, metallinpaloista ja rautalangoista. Tarina ei kuitenkaan pääty onnellisesti, koska pesän pohjalla oli kaksi kylmää munaa.
Omani, puolikkaani
Pilvipaviljonki on kirja, joka livahtaa ihon alle lause ja ajatus kerrallaan. Huomaamattomilla, kuin luonnosvihkoon piirtävän taiteilijan vedoilla Regnerus näyttää lukijalle Luutin arjen kipeitä , mutta myös ja kipeänrakkaita kuvia. Katsomme kanavarannan kodin ikkunasta ulos vastapäisiä taloja, joista yhteen juoksee Tessel -niminen pieni tyttö. Kris on häntä vastassa. Tämä vastaa Luutin katseeseen hämillään. Tessel on heidän yhteinen lapsi, joka leikkii vuoroin toisen, vuoroin toisen kotona.
Tietenkin Regnerus kirjoittaa lopulta tunteista, mutta sen hän tekee arkkitehdin katseella. Kipu on suola, onni reikäinen sukka ja uusi mahdollisuus maalipurkki, jolla epätoivo maalataan piiloon aina jalkalistaan saakka. Luonnon, vuodeaikojen, lintujen ja oman lapsuuden niittyjen ja asumusten annetaan sanoittaa sitä, mille pakahtuneella mielellä ei olisi muuten sanoja. Lopulta se suurin ymmärrys löytyy siitä, mihin ihmisellä on vain havainnoimisen valta.
Mikä kuitenkin tapahtuu, tapahtuu tilassa ja ajassa. Kahdenkymmenen vuoden jälkeen Luut palaa Japaniin ja kävelee jälleen Ise-Jingûn temppelin luokse. Enää hän ei koeta kurkkia verhon alitse.
Lukisinko uudestaan?
Parhaat kirjat ovat sellaisia, jotka tekee mieli lukea uudestaan ja uudestaan. Regneriuksen Pilvipaviljonki siirtyi juuri noiden kirjojen joukkoon. Tekisi mieleni myös lukea se ääneen, jotta voisin kuunnella, kuinka sen sanat soivat. Nuo sanat ovat suomentaja Titia Schuurmanin käsialaa. Tarkasti mutta elävästi hän on luonut kielen kuin sonetin.
Kirja herätti myös ruokahaluni. Pilvipaviljonki on ensimmäinen Jannie Regnerukselta suomennettu teos. Haluan lukea lisää.
Pasi Luhtaniemi