Jyväskylän kaupunginteatterin syksyn suurponnistus, Juha Hurmeen ohjaus Aleksis Kiven Seitsemästä veljeksestä, herutti Keskisuomalaisen Jorma Pollarin ylistämään teosta ”Ikimuistoiseksi Spektaakkeliksi.”
Juuri huonommaksi ei jäänyt Helsingin Sanomien Lauri Meri, joka otsikoi Hurmeen teoksen avaavan klassikon ”vaivatta kaikenikäiselle yleisölle joukkuepelien ja kamppailulajien kautta.”
Kuinka eri tavalla sovitusta voikaan katsoa. Itse poistuin kolmituntisesta esityksestä enimmäkseen vihaisena. Kokemus on siksi pakko analysoida ja purkaa, vaikka olisinkin kuin Viertolan härkä hiidenkiven juurella eli voimatonna kovemman edessä.
Juha Hurmeen Seitsemän veljestä unohtaa kansallisteoksestamme sen olennaisimman.
Juha Hurme on koko Suomen tuntema kirjailija ja teatterintekijä, joka voitti Niemi -teoksellaan kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon 2017. Elämäntyötään kansallisten aiheiden kimpussa tehnyt taiteilja on kiistattomasti tehnyt hyvää suomalaiselle kulttuurille houkutellessaan meitä katsomaan historiaamme ja sen luutumia uudesta näkökulmasta.
Vuonna 2021 Hurme teki kuitenkin työn, jonka mieltä en vieläkään tavoita. Teos-kustantamo julkaisi Seitsemästä veljeksestä Juha Hurmeen tekemän ”uuden suomennoksen”. En osallistunut silloin kiivaana käytyyn keskusteluun.
Seitsemän veljestä on omassa maailmankäsityksessäni – kuten Kalevala, Eino Leinon Helkavirret tai Minna Canthin Anna-Liisa – teoksia, joiden jokainen sana on kaiverrettu kielemme peruskallioon. Sellaista kiviporaa ei ole, jolla niitä voisi sieltä hakata pois rikkomattta itse kalliota.
Myönnän auliisti, että on hieman kyseenalaista kirjoittaa romaanista teatteriesityksen perusteella. Olkoon tämä essee siis hybridi: sujuvasti molempia tai aidosti ei kumpaakaan. Perustelu esseelle löytyy kuitenkin itse tekijästä. Jyväskylässä nähty esitys on ohjaaja Juha Hurmeen dramatisointi kirjailija Juha Hurmeen teoksesta.
Koetan tavoittaa siis tässä katsojakokemukseni, ja päästä suuttumukseni äärelle.
Verkkarit
Mistä olisikaan selvempää aloittaa kuin verkkareista. Teatteriguru Jouko Turkka nosti verkkarit jo 1980 -luvun lopussa uudeksi kansallispuvuksemme. Teatterin tuli olla lihallista ja fyysistä, ja mistä tuon aidon kansallisilmaisun olisi voinut paremmin tavoittaa kuin lenkkipolulta ja painisalilta.
Sain ensituntumani turkkalaisuuteen syksyllä 1988. Turkan opissa ollut Timo Harakka ohjasi Jyväskylän Huoneteatteriin Jean-Paul Sartren Likaiset kädet, jota näyttelijät juoksivat esittämään suoraan lenkkipolulta, hikisinä ja huohottavina.
Miten aidosti samasta asiasta Aleksis Kivi kirjoittikaan jo yli 100 vuotta aikaisemmin! Nuoren mielen räjähtävästä eksistentialismista.
Kertasinkin siksi alkuperäistekstistä, mistä Kiven rytinässä onkaan kysymys:
”Rupesivat veljekset nyt huvittelemaan itsiänsä, naukkien päivät aamusta iltaan, ja heidän aikansa meni kuin virran juoksu. Ja kahden, kolmen päivän päästä jo kaikui heidän korvissaan lakkaamaton, humiseva soitto, kuin kaukaisen pasuunan ääni, ja iloisesti pyöri maailma ympäri heidän silmissänsä. Paitasillaan he ojentelivat pirtissä, josta alati kuului hirveä meteli ja loilotus, milloin taasen painimisen jytinä, milloin tappeluksenkin rähinä ja jyske.” (Seitsemän veljestä 1987 , s. 178)
Tätä jytinää ja jyskettä suomalainen kirjallisuus ja teatteri ovat saaneet nauttia Kiven päivistä lähtien yllin kyllin. Samaa tarjoilivat Turkan keskinkertaisemmat jäljittelijät 90-luvun vaihteessa; ja samaa tarjoilee myös Hurmeen teatterisovitus.
Mutta eihän Seitsemässä veljeksessä ole kysymys ryyppäämisestä ja painista! Se on kehitys- ja kasvutarina. Se on romaani siitä, kuinka epävarmojen orpojen teinipoikien laumasta kasvaa seitsemän itsenäistä ja vastuunsa kantavaa aikuista.
Siinä on kysymys sävyistä, yksityisistä tunteista, peloista, toiveista ja haaveista. Ja koska kokijoina ovat nuoret miehet, tietenkin nuo tunteet rytisyttävät.
Kiven kieli
”Juha Hurmeen suomentama Seitsemän veljestä asettaa ihailun kohteensa tassille ja tarjoilee meille veljesten miehukkaat tempaukset himppasen käännetyssä muodossa yhdessä kera historiallisten informaatiohippusten kuin mikäkin suomalaisen kirjallisuuden sisäänheittäjä.” (Esittely Teos-kustantamon verkkokauppasivulla)
Yksi asia lienee selvää Juha Hurmeen Seitsemän veljestä -suomennosta lukemattakin: versio kunnioittaa Aleksis Kiven kielen rytmiä ja poljentoa. Samaa päättelin myös Jyväskylän sovituksesta, jossa kuuntelin kieltä ja puhuntaa. Havainto korostaa uudestaan kysymystä, miksi ”suomennos” piti sitten tehdä. Vieraan sanaston takia? – Kyllähän jokainen lukutaitoinen osaa hypätä vieraan sanan yli, ja sana ymmärretään sen lauseyhteydessä.
Teatterisovitusta ja sen valintoja siitä, mitä oli valittu mukaan Kiven dialogista en sen sijaan ymmärtänyt.
Sovittaessaan kirjaa näyttämölle dramaturgi tekee tekstissä valintoja. Ja kun alkuperäisteksti on varsinainen puheen runsaudensarvi, kuten Kiven romaani on, dialogia pitää myös karsia. Tätä karsintaa Hurme on tehnyt kollektiivin hyväksi yksilön kustannuksella, ja viihteen ja juonen hyväksi psykologisen uskottavuuden ja kasvutarinan kustannuksella. Miksi yksikään veljistä ei jäänyt mieleeni yksilönä, toisin kuin Kiven romaanissa ja myös Turkan Seitsemän veljestä -filmatisoinnissa? Vielä viimeisessä kohtauksessa Hurmeen veljekset ovat jonkinlaista löysäpolvista sporttijengiä, joka sovintoräppää Toukolan poikien kanssa.
Tässä teos hukkaa olennaisimman Aleksi Kiven Seitsemästä veljeksestä.
Kivi kirjoittaa jokaista veljestä kirjan kuluessa yhä vahvemmin yksilöksi, jolla on oma vahva tahdon suunta.Tunnemme rakastamamme veljekset: Juhani kovapää, joka pitää aina veljessarjan puolta; jokaiseen Jussin hullutukseen valmis Timo; Lauri sivustatarkkailija, herkkä Simeoni, järkevä ja vakaa Tuomas, viisas Aapo ja näsäviisas kielellä-leikkijä Eero.
Nämä seitsemän käyvät kosimassa Venlaa ja saavat jokainen omalla tavallaan siipeensä.
Nämä seitsemän yrittävät kukin tavallaan lukkarin koulussa. Yksi epäonnistuu pahiten, mutta yksi ei lainkaan. Solidaarisuudesta veljiä kohtaan kaikki karkaavat kuitenkin samasta ikkunasta.
Viinastakaan eivät veljekset luovu yhdessä, vaan Lauri jättää sen ensin. Tuomas osaa ensimmäisenä tehdä eron tositarinan ja pohmeloisten aivojen kuvitelmien välillä. Jokainen puhuu, ajattelee – ja kasvaa – yhdessä omaan tahtiinsa.
Näin tuosta kasvusta kirjoittaa Aleksis Kivi:
Muutoksesta, joka tapahtui veljeksissä ja tämän kautta Impivaaran pihoilla ja vainioilla, kulki pian maine ympäri pitäjää. Tuota ensin tuskin uskottiin, mutta maine pysyi totena, jota kummastuen kerrottiin: ja rupesipa vähitellen nousemaan veljeksille arvoa ja kunnia. (ibid,, s. 219)
Jyväskylän Seitsemässä veljeksessä ei tätä kasvua ja yksilöllistä kehitystä tapahdu. Näytelmän lopussa oli sen sijaan kohtaus, jonka kulku minun oli pakko tarkistaa alkuperäistekstistä.
Kirjan kolmannessatoista luvussa veljekset lähtevät Impivaarasta kohti Jukolaa ja päättävät kutsua tervetulojuhliin jokaisen, jonka tapaavat. Ensimmäisenä he tapaavat Lukkarin, jonka kanssa saavat tehtyä sovinnon. Lukkari ottaa mielellään kutsun vastaan ja liittyy seurueeseen. Seuraavana vastaan kävelevät Rajamäen Mikko ja Kaisa, jotka pojat olivat nuorena pahasti säikyttäneet. Sopu syntyy heidänkin kanssa.
Kuinka kiusata heikompaa
Viimeisenä veljeksiä vastaan kävelee Kolistimen ukko.
Niin kirja kuin Jyväskylän sovitus Jukolan veljesten ja Kolistimen ukon kohtauksesta on kuin oppikirja siitä, kuinka kiusata heikompaa. Kohtaus on kirjassakin pitkä, lähes neljä sivua pelkkää dialogia pienellä rivivälillä, äänessä lähes pelkästään Juhani ja ukko, joka kuulee kaiken väärin ja haukkuu veljeksiä.
Kohtaus ja sen toteutus on kuin toisinto näytelmän alusta. Veljekset komppaavat Juhania, ja ukkoparan huonokuuloisuudelle ja kiukulle nauretaan.
Kiusaako myös Aleksis Kiven kertoja Kolistimen ukkoa?
Kiven romaanissa kohtaus on totuudellinen kunkin veljeksen yksilölliselle kehitykselle. Samoin kuin Juhani arvelee, ettei opi lukemaan kuin vasta kahdessa, Timo neljässä vuodessa, eivät nämä kaksi kuumakallea pääse muutenkaan entisistä tavoistaan.
Aleksis Kiven Seitsemän veljestä ei ole romaani niin kuin nykylukija sen ymmärtää. Sen kertojaa voisi luonnehtia naturalistiseksi: Hän näkee metsät ja maisemat, tuntee ihmiset ja heidän historiansa. Henkilöidensä tajuntaan hänellä ei ole sen sijaan pääsyä. Siksi kaikki, mitä veljekset ajattelevat ja tuntevat, on tultava esille vuorosanoissa.
Jos veljekset olisivat saaneet kasvaa Jyväskylän tulkinnassa, kuten kirjassa, yksilöiksi, kohtauksen tuhovoimalta olisi vältytty. Seuraavien Tuomaksen, Aapon, Rajamäen Mikon ja Lukkarin repliikkien takana olisi ollut tällöin täysiä yksilöitä, kiusaamisen vastavoimana:
AAPO: Ole huolimatta ja käske häntä vain kanssamme Jukolaan.
LUKKARI: Pojat, pojat! olkoon ukko rauhassa.
MIKKO: Hän menköön meistä herraansa, yksinkertainen ja töykeä äijä; katselee silmiimme kuin villakoira; hän menköön. Mars, ukko!
TUOMAS: Mitä hulluutta, Juho, taas?
AAPO: Olkoon ukko oloillansa.
TUOMAS: Mielitkö hellittää? Katsos tuossa, kuinka koreasti hänen päästät. Menkäät, äijä!
LUKKARI: Sitä hän ei sanonut, poikani.
TUOMAS: Menkäät, ukko!
(ibid., ss 234-237)
”Helpota, helpota helpota”
Jään pohtimaan, onko päivän mantra ”helpota, helpota, helpota”. Aiemmin kritisoin Juha Hurmeen Seitsemän veljeksen suomennosta. Perustelin kritiikkiäni sillä, että kyllähän jokainen lukutaitoinen osaa hypätä tekstissä vieraan sanan yli. – Mutta entä jos me lukutaitoiset olemmekin katoava luonnonvara?
Myös esittävä taide tarvitsee lukutaitoa. Taidetestaajat on valtakunnallinen säätiöiden rahoittama hanke, jolla yläkoulun kahdeksasluokkalaisille on tarjottu vuodesta 2017 lähtien mahdollisuus tutustua korkealaatuisen taiteeseen kaikkialla Suomessa.
Lööpeissä hanke on ollut kuitenkin esillä häiriöiden takia, viimeksi Kansallisbaletissa (Ilta-Sanomat 6.11.2025). Ja liekö testaus jäänyt nuorena väliin myös lauantai-illan törttöilijänaisilta Oulussa (Yle 16.11.2025)
Jyväskylän Seitsemässä veljeksessä tätä vaaraa ei ole. Veljekset saavat vapaasti rellestää.
Esityskuvat, copyright Jyväskylän kaupunginteatteri
Seitsemän veljestä-sitaatit: Weilin-Göös: Kodin suure klassikot, Aleksis Kivi II, 1987
