Kun kirja on riittävän hyvä, se saa kärsiä: Sivut taittuvat välillä ylä-, välillä alanurkasta, eivätkä marginaalit jää rauhaan sekavilta lyijykynämerkinnöiltä.
Juuri näin minulle kävi Kaisa Vahteriston esikoiskirjan kanssa. En vielä lukiessa ollut varma, kirjoittaisinko myös teoksesta. Aristelen yhä. Sukupuoli: toinen. Sukupolvi: vanhempi.
Rohkaistuin lopulta, koska myös minä voisin aloittaa arvioni lauseella ”Kun olin kuusitoista”. Myös minulle tuo aika – kesä yläkoulun ja lukion välissä – oli taianomaisin ja oudoin kaikista.
Ja kaunokirjallisuushan on sitä varten, että luemme toisiamme.
Nieltyjä esineitä on pieni suuri kirja, kovakantisenakin kuin pokkari, joka kulkee helposti taskussa, eikä sanojakaan ole liikaa. Taitto on väljä ja yksittäiset luvut ovat lyhyimmillään sivun mittaisia. – Mutta mikä ilo noita sanoja onkaan selata. Niissä toteutuu jännä paradoksi. Vahteristo kirjoittaa höyhenenkevyttä proosaa, jonka painon kuulee vasta kun lause jää kaikumaan.
”sinä kesänä olin hauras kuin vastasyntynyt. Istuin joenrannassa päälaen aukile kohti taivasta, kohti putoavia esineitä ja lintujen nokkia.”(s. 123)
”Hän kulutti minua niin kuin katse kuluttaa ikkunaa.” (s. 140)
”Katso äiti, kuinka minua ei löydy mistään.” (s. 144)
Voisin kuvitella, että on miltei sattumaa, että Nieltyjä esineitä ainellistui proosaksi eikä runoteokseksi, koska yksittäisten lauseiden tenhovoima on välillä häkellyttävää. Vahteriston lauseet pakottavat palaamaan luokseen riippumatta siitä, mitä kokonaiskuvaa ja tarinaa Niellyt esineet lopulta kertoo. Ja toisinpäin: jos jättäisin kertomatta lauseista ja kuvailisin vain, mistä kirja kertoo, se ei olisi mitään. Se kertoisi tytön ensirakkaudesta ja rikkinäisestä kodista.
Mutta palataan siis jälleen siihen kesään, jossa kertoja on kuusitoista. Mitä ihmettä silloin tapahtuu?
Kaisa Vahteriston Nieltyjä esineitä onnistuu sanoittamaan asioita, joille niiden kertojalla ei voi olla vielä sanoja. Maailma on ihme, joka tapahtuu jokaisessa hetkessä. Se on havaintoja, tunteita ja tuntemuksia, joista jokainen tulee varoittamatta ja läikkyy päin. Se on liikettä ilman suuntaa ja ainoa päämäärä, rakastaminen, yksi hellekesän kokemus.
Mutta samalla tuo kokemus saa kertojan katsomaan kaikkea, mitä on ollut ennen.
”Kun tahdoin hyväillä itseäni, kehoni kuului Karinalle, ja kun tahdon satuttaa itseäni, se kuului äidilleni. (s. 124)
Teeman tasolla Nieltyjä esineitä kertoo ajasta, jossa se ensimmäinen rakkaus saa voimakkaan kilpailijan. Äiti ja isä, joiden syli tai sen puute, puhe ja puhumattomuus, ovat olleet siihen saakka olemassaolon ainoa ankkuri. Nyt se saa rakastajassa kilpailijan. Samalla se mikä on ollut, ja se mikä on, asettuvat toistensa eteen peileiksi, joiden kuiluun kertojan on pakko katsoa.
Siitä mikä on ollut kertoja näkee rankkoja asioita äidin itsetuhoisuudesta ja mielen järkkymisestä. Mutta kaiken Vahteristo onnistuu kertomaan ilman paatosta, kepeästi. Vähän samalla tavalla kuin hän kertoo, mistä kertoja tiesi Karinan olevan vasenkätinen. Siitä, että viiltoarvet olivat oikeassa kädessä.
Kerronnan ihme tapahtuu konkretiassa. Ihastuttavalla tavalla Vahteristo kokoaa kaikki kuusitoistavuotiaan tunteet ja traagiset tapahtumat ja muistot kuin taskun pohjalle. Ei ole yhtä suurta eikä pientä asiaa, joka ei löytäisi mittakaavaansa, kun kaiken kerää yhteen. Viisi kertaa kertoja tekee listan elämästään. Esimerkiksi:
”tyhjä tulitikkuaski / teelusikka (varastettu) / luomiväripaletti, kuusi sävyä / suoristusraudan säilytyskotelo / teepussi (sis. muovia) / romaanin kansilehti / partahöylä (vaaleanpunainen)” (s. 157)
Kaiken, onneksi aivan kaiken voi kirjoittaa. Ja kirjoittamalla voittaa.
