Anne Hännisen seitsemästoista runoteos, Yön väliverho, alkaa alkuräjähdyksestä 10 miljardin vuoden takaa. Sen ensimmäiset runot kertaavat suorasanaisesti matkaa maailman synnystä nykyhetkeen: Neljä miljardia vuotta sitten nuorta aurinkoa kiertävä pöly ja kaasu tiivistyy planeetoiksi. Elämä syntyy. Villimammutin luut hautautuvat maan kerroksiin.
Runon kerronnassa on jo ensimmäisiltä sivuilta lähtien imua, jota tekisi mieli nimittää myyttiseksi, vaikka ollaankin luonnontieteen kuvastossa. Alkaahan teos maailman synnystä.
Hänninen maalaa taitavasti samaan kuvaan universumin äärettömyyden ja pienen ja konkreettisen. Jos aika olisi toinen, tuo pieni olisi Sotkan muna, mutta nyt se on siili, kuusituhatpiikkinen runoilijan sieluneläin kotipihan risukasassa.
Maailma ei tietenkään synny siilistä, mutta kahta muuta elämän hetkeä se kuvaa sitäkin konkreettisemmin. Maailma elää sen väräjävässä kuonossa ja pienissä siilinvarpaissa runoilijan omien varpaiden päällä, ja se kuolee yön pimeydessä auton valojen läikkeeseen.
Yön väliverho on runomatka, jossa hämärä yö on luettava monimerkityksisenä. Kesäinen yö lähiluonnossa rinnastuu ihmisen tekojen yöhön. Erityisesti teoksen ensimmäiset kolme osaa leikkivät näillä rinnastuksilla. Siilin kuolema ketun saaliina tai pikkulinnun jäätyminen pakkaseen todetaan samalla lakonisuudella kuin delfiinien joukkokuolema sukkellusveneiden käyttämien kaikuluotaimien takia. Lukukokemus vavisuttaa juuri tämän toteavuutensa ansiosta.
Keksinnöt tuhoamista varten:
uudet evoluution muodot.
Miten luoda pois, murskata.
Vihollisuuden kartasto,
elävän yhteinen koti:
hävityksen näyttämö. (s.54)
Anne Hännisen Yön väliverho kommentoi hullua aikaamme ja yrittää luonnostella sen zeitgeistia, ajan henkeä. Sotiva, vihollisia etsivä ja mursaava ihminen nousee pääosaan teoksen keskimmäisessä, neljännessä osassa. Ukraina mainitaan kahdesti nimeltä, mutta ihmisten maailman paradoksit läpäisevät koko teoksen.
Runon minän hämmennys aikamme välinpitämättömyydestä välittyy lukijalle konkreettisina kuvina, mutta onneksi on luonto ja kaikki sen elävä, universumi. Ehkä vahvimmin mieleeni jäi runo pillerinpyörittäjästä. Hännisen kuvasto on siinä tiheimmillään. Karjan lantaa pesänsä rakennusaineeksi väsymättä pyörittävä maahyönteinen tarvitsee suunnistamiseen auringon ja kuun, ja kaiken päällä avautuu linnunradan kajo.
Ei voi oikeastaan olla suurempaa rakkautta kuin se, miten Hänninen kuvaa eläimiä ja kasveja ympärillään. Yön väliverho palaakin lopussa takaisin runoilijan yksityiseen luontokokemukseen. Se lohtu, minkä parittelevat korennot, joutsen, jokileinikit, rantakäärme ja pelkäämätön rastas antavat, pelastastavat myös lukijan.
Yön väliverho, paikoin hieman pateettisenakin, on tärkeä puheenvuoro.
Se on todistus siitä, että runous ja kauneus voivat elää tämänkin hullun aikamme valtimolla.
