Pitkät syyt, punaiset kierteet

“Jos tämä olisi romaani taidokkaalla pitkällä syyllä, punoksen kierteellä, rihmalla sitoutuisivat yhteen edellisten sukupolvien vammat ja sinun arpesi, kasvoihin tulleet, joita ei voinut kätkeä keneltäkään.”

Sirpa Kähkösen pysäyttävä 36 uurnaa on romaani, joka ei ole romaani. Kähkönen antaa kertojan vakuutella lukijaa asiasta aloittamalla teoksessa kolmeen kertaan lauseen sanoilla “Jos tämä olisi romaani…” – On eri asia, haluammeko me lukijat teoksen luettuamme uskoa häntä.

36 Uurnaa alkaa kirjeellä äidille. Äidin, Riitan, kuolemasta on tasan vuosi, ja Tuonen Tytti on tullut hakemaan häntä. Mutta ennen sitä Tytin on hoidettava kertojan (Sirpan) avustamana perunkirjoitus.

Asiaa tietämättömille perunkirjoitus on toimitus, jossa tehdään ensin sukuselvitys ja kirjataan  sen jälkeen ylös vainajan omaisuus ja varat. Jos kuitenkin luulet, että Tytti ja Sirpa laskevat kirjassa euroja, erehdyt. Omaisuus, jonka kirjassa todetaan, mahtuu 36 uurnaan, ja nuo uurnat täyttävät kertojan suvun perhehaudan.

Kirjan viimeisessä luvussa perunkirjoitus valmistuu. Äidin omaisuudeksi luetaan muun muuassa punainen kerä, nokiset topottavat huopikkaat, alaoven lukko, lihakirves, jäätynyt lanttu, paketti 1938, rooki, matonkuteet ja yönakit. Tuo omaisuus on kertojan äidin, isovanhempien ja heidän läheistensä sadan vuoden historia.

Autofiktio

Sirpa Kähkösen oma äiti kuoli maaliskuussa 2022 pitkän sairastelun jälkeen. 36 uurnaa on autofiktio.  Kirjailijan äidistä, isoäidistä ja isoisästä, isoisän sisaruksista ja äidistä kerrotaan heidän omilla etunimillään, ja aikajana ja sen vuodet täsmäävät Kähkösen omaan elämään. Silti autofiktio -sanalla on tässä paino yhdyssanan osassa fiktio.

Minulle 36 uurnaa oli – punastelen hieman tunnustaa – ensimmäinen täysi sukellus Kähkösen romaanitaiteeseen. Noin vuosi sitten minulta jäi kesken vuonna 2021 ilmestynyt Vihreä sali. En silloin päässyt kiinni Kähkösen kerrontaan, pitkiin lukuisiin lauseisiin pilkottuihin ja polveileviin virkkeisiin, puolipisteisiin, realismiin. En päässyt vaikka tahdoin henkilön ihon alle, elämään hänen elämäänsä.

Mikä 36 Uurnassa oli toisin?

36 Uurnassa  tempauduin nyt juuriltani heti mukaan tarinaan kuin se japaninmagnolia, joka saatteli kuolonuutisesta järkyttyneen minäkertojan ravintolasta aina tämän kotiovelle saakka. Sieluni  myytiin viimeistään, kun kertojan kotitalon samaan hissiin astuu Tuonen Tytti.  Olenhan aina ollut lukijana kallellaan spekulatiiviseen fiktioon, reaalifantasiaan. Kirjan lähtöasetelma päästi minut nojautumaan lukutuolissani taaksepäin: No nyt saan minäkin olla irti.

Pidin myös kirjan aikajanasta. Kertojan äiti, 60-luvulla Mirapront-laihdutuspillereitä syövä levoton nuori nainen saa pysyä kirjan ensimmäisen kolmanneksen hiljaa. Kähkönen kertoo sen sijaan isoäidistä, isoisästä ja hänen veljistään, suvun historiasta, jossa on seisty “montun reunalla. Joka kerta kun piikkilankaa on alettu vetää, on vaistolla päädytty väärälle puolelle ja hävinneiden joukkoihin, on syöty piikkimurikkaa ja ruohoa.”

1900-luvun sosialistien pitkä häviämisen historia, häpeän, nöyryytysten ja mielivaltaisten vangitsemisten tarinat toimivat johdantona äidin, Riitan traagiselle elämälle. 1941 syntynyt punikin kakara sai oppia pitämään puoliaan, ja siihen kelpasi vaikka jäätynyt lanttu.

Romaanin muotoa hakemassa

Johdanto oli jopa niin verevä, että kun kertoja pääsee osassa II lukemaan äidin päiväkirjoja, kerronta painuu joksikin aikaa kuoppaan. Siirrymme lukemaan autenttisia päiväkirjoja Riitan teinivuosilta 1954-1957 ja vuodesta 1958 eteenpäin. Tuntuu hetken miltei kuin lukisimme toista romaania.

Tarina muuttuukin jälleen mielenkiintoiseksi ja romaani löytää takaisin muotoonsa, kun pääsemme reilusti 60-luvun puolelle. Kauppakoulua käyvä Riitta elää nuoruuttaan, aikaa, jonka pelkäsi päiväkirjoissaan jäävän lapsuuden ja lapsivuoteen väliin. Mutta kaikki ei ollut hyvin. Tasoristeysonnettomuudessa muutama vuosi aiemmin saatu pään vamma ja koti, jossa kasvatukseen liittyi suora väkivalta, on siirtynyt nuoren Riitan rientoihin. Tulinen ja uhmakas nuori nainen saa 1964 lapsen, ja arvaamaton, väkivaltainen käytös siirtyy seuraavaan polveen.

36 uurnaa on tajunnanvirtaromaani, joka ei säästä lukijaakaan. Vuosisadan perunkirjoitus, niin kuin se tässä tehdään, vaatii todellakin kuoleman ammattilaisen, Tytin, keittiön pöydän ääreen. Hän on tapahtumien tarkka kirjuri, koska kertoja itse antaa kaiken tulla, ihmiset, vuodet, muistot ja unennäöt epäjärjestyksessä, jota vain kerronta-aika löyhästi sitoo. Jossakin vaiheessa, suvun teot ja tekemättömyydet saavat raueta, koska aamu sarastaa. Tytti ilmoittaa: “Nyt on perunkirjoitus loppu”.

Rakas äiti,

Sirpa Kähkösen 36 uurnaa on romaani, joka kertoo meille, 106 vuoden itsenäisyyttä juhliville suomalaisille, meistä itsestämme. Hävinneiden historiaa olemme lukeneet jo ennenkin. 36 uurnaa punoo historian jatkumoon mukaan sen seuraavan sukupolven, meidät kuusikymmentäluvulla syntyneet, jotka olemme sodan särkemien ihmisten ja heidän lastensa kasvattamia. Tarinat vaihtuvat suvusta toiseen. Tämän romaanin äiti joutuu 1957 järjestelyveturin tuuttaamaksi ja särkyy itsekin, siksi 36 uurnaa on autofiktio rajuimmasta päästä.

Mutta samalla suvulla  on lopulta voima voittaa väkivalta. Anna Heleena, kertojan mummo, siivoaa kirjan lopussa kummitukset hiiteen, “katkoo piiskan palasiksi, avaa hellanluukun ja paiskaa palat sinne.”

Sieltä, missä teko tehdään, löytyy myös sovitus. Suvun naiset, Hilda, Agatha ja Anna Heleena ovat Tuonen Tytin kanssa todistajina, kun kertoja kokoaa perunkirjoituksen tavarat 36:een uurnaan. Sukuhauta on niillä täynnä.

36 uurnaa on väkevä teos, joka antaa äidille ymmärryksen ja anteeksiannon. Rakas äiti, se sanoo, romaanin ensimmäiseksi ja viimeiseksi.

Pasi Luhtaniemi