- Ursula K. Le Guin: Kompassiruusu
- Suomennos: Titia Schuurman
Kompassiruusu (The Compass Rose) on huima runsaudensarvi, jonka kääntämistä suomenkielisille lukijoille on iso kulttuuriteko. Vuonna 2018 edesmennyt Le Guin tunnetaan erityisesti tieteis- ja fantasiaromaaneistaan, ja hänet on nimetty yhdeksi tieteiskirjallisuuden Grand Mastereista. Kirjailijan elämään ja laajaan tuotantoon kannattaa tutustua tarkemmin esimerkiksi Wikipedian kautta.
The Compass Rose -kokoelma julkaistiin vuonna 1982. Kirjan suomalainen kustantaja Moebius esittelee teoksen novellien olevan Le Guinin räiskyvimmältä luomiskaudelta, 1970-luvulta 1980-luvun alkuun. Le Guinin yhteiskunnalliset, psykologiset ja feministiset teemat soivatkin teoksessa orkesterin kaikilla soittimilla, värikkäästi ja koomisesta yhteiskunnalliseen ja parodisesta lyyriseen.
On lähes järjetöntä yrittääkirjoittaa tätä ruusun räjähdystä yhteen arvosteluun. Mutta kohtuuttomuus on tarttuvaa. Kaksikymmentä mestarinovellia kuudesta eri ilmansuunnasta. Kohtuuttomuus on tarttuva tauti.
Avaruuden ilmansuunnat
Kompassiruusun ensimmäiseksi ansioksi pitää lukea lukijaystävällisyys. Yli kolmesataasivuinen, tiiviiksi taitettu teos jakaantuu kuuteen osastoon eli avaruuden ilmansuuntaan. Ensimmäisen, Nadiiri, ilmoittaa tähtitieteessä taivaan alimman pisteen – maankamaran – ja sen vastakohta zeniitti ylimmänä. Loput kirjan osastot, Pohjoinen, Itä, Länsi ja Etelä ovatkin enemmän tuttuja meidän tellukseltamme.
Le Guin ottaa lukijaa aluksi niin turvallisesti kädestä kuin vain voi. Maankamaran ensimmäinen novelli kertoo – muurahaisyhdyskunnasta. Sama avaruudellisen järjestämisen periaate koskee myös muita ilmansuuntia. Vasta Zeniitissä siirrymme avaruuteen ja kaukaisiin siirtokuntiin.
Totalitarismin ehdotonta kritiikkiä
Hetkinen maailman lähihistoriaa:
The Compass Rosen valmistumisen aikoihin 1981-luvun alussa elettiin kylmän sodan todellisuutta. Yhdysvalloissa, Le Guinin kotimaassa, oli takana republikaani Richard Nixonin valtakausi 1974 -1977, joka päättyi Watergate -vakoiluskandaaliin. Republikaanit johtivat maata sen jälkeen vielä vuoteen -81 saakka.
Nadiirin toinen novelli, Uusi Atlantis, sekä osan Itä pitkä novelli, Ruusun päiväkirja ovat toistensa vastinparit. Ne ovat vaikuttavia kaunokirjallisia puheenvuoroja totalitaristista valtiota vastaan, demokratian ja yksilön oikeuksien puolesta.
Tämän taustan tunnistaen on aika siirtyä dystopioiden maailmaan, lähitulevaisuuksiin, joita emme haluaisi nähdä.
Uuden Atlantiksen kertoja, viulisti, palaa epäonnistuneelta erämaaleiriltä. Jotakin outoa tapahtuu niin yhteiskunnassa kuin mannerlaattojen alla. Bussi on hiilikäyttöinen ja kaupungeista katkeilevat sähköt. Kanssamatkustaja kertoo myös tosiasiana, että vanhat mantereet ovat vajoamassa ja uusia nousee.
Kotona viulistia odottaa hänen miehensä Simon, joka on vapautettu kuntoutusleiriltä etuajassa, koska hän oli loukannut selkänsä soralouhoksella. Aamulla ensi töikseen he etsivät huoneiston mikrofonit, jonka jälkeen he koettavat palata rakastamaansa arkeen. Simon, matemaatikko, kertoo pelastuneensa leirillä käyttäytymisenmuokkaukselta, koska onneksi toimenpide on liian kallis käytettäväksi kaikille.
Ruusun päiväkirjassa kertoja. tohtori Sobel, on valtion psykiatrianviraston skopisti. Psykoskopia on viraston pehmeä, vain potilaan mielen diagnooseihin pyrkivä hoitomuoto. Nuori, lahjakas tohtori uskoo sen kuntouttavaan ja parantavaan voimaan, kunnes hänen potilaakseen tulee insinööri Flores Sorde. Potilaskertomuksessa Sordella kerrotaan olevan psykopaattista käytöstä ja taipumusta väkivaltaisuuteen.
Kertojan ja Flores Sorden välille syntyy tutkimusviikkojen aikana luottamuksellinen lääkäri-potilassuhde, jonka edetessä lääkäri hämmentyy lisää ja lisää, koska hän ei löydä todisteita psykopaattiselle käytökselle. Sen sijaan potilaan mieli tuottaa mitä kauniimpia ja terveimpiä kuvia: vaaleanpunaisen ruusun täydessä kukassaan; lapsuusmuiston unen karhusta, joka ”hajoitti muureja ja löi rikki juttuja, siis pahoja juttuja, kiusaajia, vakoilijoita, ihmisiä, joita äitini pelkäsi, vankiloita, pimeitä kujia joiden kautta en uskaltanut kulkea, poliiseja, joilla oli aseet…” (s. 130)
Tohtori Sorbel saa kuulla, kuinka Flores Sorde oli herätetty kello kaksi yöllä ja viety vankilaan, kuulusteltu ja hakattu ja huumattu. Potilas epäili psykoottisuuden ja väkivaltaisuuden kommentit olevan sairaskertomuksessa, koska hän oli koettanut suojautua kohtelulta.
Novellin lopussa psykiatrianvirasto toteaa psykoskooppisen diagnosin riittämättömäksi ja Flores Sordella aloitetaan sähköshokkihoidot. Hänet tulee hoitaa harhoista, joissa hän kuvittelee olevansa kumouksellinen liberaali.
Dystopia, kauhukuva tulevaisuuden yhteiskunnasta, loistaa niin edellä kerrotuissa kuin monissa muissa Kompassiruusun novelleissa. Lukeminen ei kuitenkaan ole sekuntiakaan raskasta, koska Le Guin tarjoilee karmivan todellisuuden empatian tarjottimella, vähän kerrassaan:
Maistapa tuosta, hän kysyy. Onko makeaa vai karvasta vai sopivasti molempia? Le Guin luottaa viisaaseen lukijaan.
Paradoksaalisesti novellien empatia on myös sortoa ylläpitävä ja vahvistava voima.
Viulisti soittaa myös FBI:n vakoojia varten sautillé-harjoituksiaan ja ikäänkuin haluaa parantaa näin pahaa hyvällä, samalla kun soitto antaa lohtua kotona piilotteleville tiedemiehille. Tohtori Sorbel haluaa sydämestään ymmärtää ja auttaa potilastaan, mutta ei näe lopulta muuta pakokeinoa kuin valehtelun.
Muita kokoelman järjestelmän pehmeitä uhreja ovat esimerkiksi sihteerit ja vahtimestarit
Hengähdystaukoja
Kompassiruusu on ehjä monipuolinen kokonaisuus, joka söisi lukijansa ellei sen novellien ja osien järjestystä olisi harkittu tarkoin. Kahdestakymmenestä kuuden ilmansuunnan novellista noin kymmentä voisi luonnehtia tunnelmapaloiksi ja ajatuskokeiksi.
Avausnovellin Akasiansiementen kirjoittaja kääntää universumin ylösalaisin työläismuurahaisten huutaessa ”Ylös kuningatar!” Myös seuraavat sitaatit kertovat, millä kaikilla tavoin Le Guin ravistelee lukijaansa:
”Kun sitten yhtenä aamuna kylmävesihanasta tuli kuumaa vettä, nekin ihmiset, jotka olivat syyttäneet kaikesta demokraattipuoluetta, alkoivat toden teolla huolestua.” (Schödingerin kissa, s.57)
”Hän halusi ihan alusta asti vain auttaa ihmisiä ja tehdä maailman paremmakski. Ne, jotka sanovat häntä vallankahmijaksi ja diktaattoriksi, olivat niitä samoja ihmisiä jotka aikoinaan sanoivat, että Hitler oli hullu ja Nixon oli hullu. (Testi, s.83)
”Konttasiko lojalisti myös lattian poikki yskien keuhkojaan hajalle, jotta saisi pari kirjaa pelastetuksi tuholta? – eikä edes arvokkaita kirjoja (…) tässä kirjastossa ei luultavasti arvokkaita kirjoja ollutkaan. Kirjoja ylipäätään, mitä tahansa kirjoja, ei siksi että kirjastonhoitajalla olisi ollut mielipiteitä tai siksi että hän olisi uskonut johonkin kontatessaan siellä henkensä kaupalla, vaan siksi että hän oli kirjastonhoitaja. (Feenix, s. 152)
Yksi kokoelman suosikeistani, ehkä myös spekulatiivista fikitiota vielä liian ohuesti tuntevalle lukijalle, oli Maleurin piirikunta. Novelli on arkinen, kaunis ja viisas kertomus vanhasta Harrietista sekä hänen vävypojastaan Edwardista, joita suru yhdistää.
Rattijuoppo on ajanut Harrietin tyttären ja Edwardin vaimon Maryn ylitse. Näkökulma on jälleen naisen eli Harrietin. Suru yhdistää, mutta Harriet näkee Edwardissa myös enemmän. Kauniisti Le Guin kirjoittaa vanhan naisen rakkaudenkaipuusta, ja luopumisesta. Aivan upea psykologista realismia tihkuva novellihelmi.
Pallille käy huonosti
Onnneksi ja lopulta pääsemme anarkistiseen feminismiin. Kokoelman varsinainen tajunnanräjäyttäjä, huumoripläjäys löytyy osaston Zenit alusta: Sisäkanava
Avaruusalus on matkalla Maasta Orionin ”eteläisen haaran suuntaan”. Novelli on kirjoitettu dialogin muotoon vaikkapa Knalli ja sateenvario -tyyppiseksi kuunnelmaksi, ja sen alussa esitellään henkilöt.
Avaruusaluksen henkilökuntaan kuuluvat Kapteeni (Kapu Kapyysi), Yliperämies (Palli), Konemestari (Pultti), Mielipuoli Aliperämies (Höpinä) ja Yliradisti. Miehistön välinen keskustelu käydään radion sisäkanavan välityksellä.
Novellin ensimmäsillä sivuilla Kapteeni ja Yliperämies kiistelevät, onko henkilökunnassa viisi vai kuusi jäsentä, koska kapteeni on myös aluksen kokki. Erinäisten vaiheiden kautta päädytään pohtimaan, onko mukana myös salamatkustaja Olio. Yliperämies menee tarkistamaan asiaa miehistömessistä, jolloin Mielipuoli Aliperämies Höpinä pääsee pakenemaan. Tämä lukitsee Yliperämies Pallin tilalleen.
Ruokaa kapyysissa juuri laittava Kapteeni ei kuitenkaan ole asiasta moksiskaan. Dialogin selvittäköön asian oikeaa tilaa:
KAPTEENI: Onko aluksessa muuten oikeasti avaruusolio?
MIELIPUOLI ALIPERÄMIES: On toki.
KAPTEENI: Sitähän minäkin. Tiesin, ettei Palli osaa laskea. Ota olio mukaaksi komentosillalle ja pidä sitä silmällä.
(s.165)
Sisäkanava on parodia ja satiiri avaruusaluksesta, jonka miehistönä on neljä naista ja yksi mies, Palli. Kumpikaan 1980-luvun alun sukupuolista ei pääse helpolla. Yliperämies Palli on pahin mansplain -mestari neljäkymmentä vuotta ennen termin keksimistä, mutta mitä diibadabaa avaruusaluksen naiset vastaavasti puhuvatkaan. Siinä on Titiaä Schuurmanillakin ollut keksimistä. – Koko novelli on puhdas anarkofeministinen kapina, jonka jälkeen on helppo kuvitella, että naiset kääntävät laivan kurssin sopivan tähtisumun taakse ja nostavat rosvolipun salkoon.
Samansukuista feminististä irroittelua edustaa kokoelman päätösnovelli Sur.
Olemme etelässä, matkalla kohti kaikkein eteläisintä eli etelänapaa, ja elämme vuotta 1909. Scott ei ole vielä valloittanut etelänapaa eikä Amudsen palannut ensimmäisenä elävänä sieltä takaisin, kun Etelä-Amerikassa tapahtuu kummia. Kertoja varustaa Yelcho -nimistä laivaa naparetkelle. Heitä on yhdeksän: kertoja, Juana, Zoe, Berta, Teresa, Carlota, Eva, Pepita ja Dolores. Arvaatte jo: myös kertoja on nainen.
Le Guin leikittelee jälleen naisen kielellä:
”Meillä oli onni myötä matkallamme puolen maailman taakse. Pikkuinen Yelcho höyrysi iloisesti halki puhurien ja poutasäiden ja kipusi aaltoja ylös alas Eteläisen Jäämeren ulapoilla … ” (s. 289)
Tutkimusretkue tekee kotiläksynsä hyvin kaikella siihen asti kerätyllä tiedolla Antarktiksesta, ja matka on menestys. Naisista kolme käy etelänavalla, yöpyy ja palaa odotettujen kovien koettelusten karaisemana takaisin rakentamaansa pääleiriin – ja lopulta takaisin elämäänsä.
Tämän dokumentin Ursula K. Le Guin jättää jälkipolville todistukseksi siitä, että nainen voi tehdä saman ja tehdä sen paremmin kuin yksikään mies. Huumoria unohtamatta.
Lopuksi
Ursula K. Le Guin on hämmästyttävä kertoja ja Kompassiruusu jykevä matka hänen maailmaansa. Kokoelma on myös kestänyt hämmästyttävän hyvin aikaa.
Ehkä vastaus on huumorissa, joka läpäisee koko teoksen sen synkimpiä motiiveja myöten. Milloin nauraa ei voi, Le Guinin kertoja, tai viimeistään implisiitti kirjailija ottaa etäisyyttää kohteeseensa ja muistuttaa lukijaa: hengitä rauhassa, tämä on vain fiktiota, ja sinun ja minun kannattaa iloita valosta ja tiedosta, joita aina on. Kirjan ymmärrys elämästä kaikessa sen moninaisuudessaan on häkellyttävä.
Mutta palatakseni siitä mistä lähdin:
Soisin, että jokainen Donald Trumpia tammikuussa äänestänyt, lukutaitoinen republikaani ottaisi Yhdysvalloissa käteensä teoksen The Compass Rose (1982)
Haluatteko todella, että Ursula K. Le Guinin kuvaama amerikkalainen dystopia muuttuu vielä todeksi?
