Tampereen kirjamessut pidettiin viime viikonloppuna. Allekirjoittaneella on kymmenen toimintavuotta kustantajana takana, aika monta kulmaa kustannustoiminnasta on tullut nähdyksi.
On aika kirjoittaa aiheesta Tulevaisuuden kirja. Eteenpäin on hevosen mieli: Koetan katsoa, missä olemme nyt, ja mitä kirja on viiden vuoden kuluttua.
MIKSI EI SANOTA?
Miksi ei sanota suoraan, että äänikirja ei ole kirja vaan äänituote? Miksi ei sanota suoraan, että äänikirjaa ei voi lukea? Miksi ei sanota, että suomalaisen kulttuurin kaksi kivijalkaa, painettu kirja ja lukutaito, ovat molemmat murenemassa? Aina voi kirjoittaa somepäivityksiä ja hymyillä asiaa nätiksi, mutta kaikki tilastot kertovat, että kirjan ja äänikirjan myyntikäppyrät ovat kuin Elon Muskin X:n sakarat.
Luin tänään, aivan lehteen painettuna, että äänikirja tuo uusia lukijoita. Ei tuo. Äänikirja tuo uusia kuuntelijoita, vahvistaen samalla kuuntelemisen ja katselemisen kulttuurista hegemoniaa. Se vahvistaa käsitystä, ettei meidän tarvitse lukea tai ylläpitää lukutaitoa. Riittää, kun tarkistamme, että puhelin on ladattu ja taskussa.
Miksi asiaa ei sitten sanota suoraan vaan sitä sumenneetaan urakalla ja yhteistuumin?
– KOSKA TEKIJÄT EIVÄT HYÖDY
Kustannustaloille äänikirja on mahdollisuus paikata tilikauden tulosta, joka muuten pelkän paperikirjan kanssa jäisi pahasti miinukselle. Kustantajien salaisena toiveena on, että ehkä tulevaisuudessa kuluttajat siirtyisivät aina vain lisää digitaaliseen kirjaan. Ei olisi enää painokustannuksia, eivätkä irvileuat enää kysyisi, kuinka monta puuta tuota kirjaa varten piti kaataa. Ei olisi myöskään enää laatikkojen ja lavojen roudaamista tukkukauppoihin ja kirjamessuille ja kallispalkkaisia työntekijöitä sitä tekemässä.
Kirjailijoillekin äänikirja olisi loistojuttu. Kuten Finlandiavoittaja Pajtim Statovci sanoi, kustantajat pystyvät kyllä parempaan, mutta asia koski vain äänikirjan tekijänoikeuskorvauksia. Yksi jos toinenkin kirjailija mietti jo nyt, mitä jos kirja olisikin vain sähköinen kirja, e-kirja ja äänikirja. Silloinhan kirjailijallekin olisi helpompi maksaa teoksensa kuuntelusta oikeudenmukainen korvaus.
Kirjailijat hiljenisivät kyllä, Kirjailijaliittokin hiljenisi. Painetun kirjan alasajo saisi jatkua. Ai miten niin?
Ajatellaanpa näytelmäkirjailijoita. Milloin yksikään suomalainen näytelmäkirjailija on valittanut, ettei hänen näytelmiään julkaista painettuina kirjoina? Heille luovan taiteilijan työ on vain esittävän taiteen väline.
PAINETUN KIRJAN NELJÄ PAKOPAIKKAA
Kaunokirjallisuuden näkyvin kärki – se mistä valtakunnallisesti hypetetään palkintogaaloissa ja kirjamesuilla – vastaanotetaan viiden vuoden kuluttua kokonaan sähköisinä kirjoina – e-kirjana, äänikirjana – tai jossakin tulevaisuuden formaatissa, josta vasta tieteiskirjailijat tietävät.
Painettu kirja jatkaa formaattina kuvakirjoissa ja pienten lasten kirjoissa. Valtakunnassa jatkaa kymmenkunta kiinnostavaa lastenkirjailija-graafikko -työparia, joiden kirjat tutustuttavat lapset paperisiin lastenkirjoihin, aukeama kerrallaan, mutta jo alakoulussa kuva ja ääni erkanevat. Kun tarinat alkavat viedä, lapsi alkaa kuunnella audiodraamoja ja selata kännykällään kaikkea sitä visuaalista, mitä kustantaja-tuottaja keksii markkinoida siinä mukana.
Runoudessa painettu kirja liitetään yhä kiinteämmin käsityöläisyyteen ja ekologiseen ajatteluun. Runouden toinen kivijalka kielen ja sen rytmin lisäksi, ladonta, konkretisoituu niin runoilijan kuin kustantajan puheessa. Sivu- ja aukeamataitot itse tehdylle paperille, jonka materiaali on kierrätettyä tai tehty lumpusta, pienet painokset omalle yhteisölle ja live-esiintymiset, alakulttuuri, joka ei huuda enää valtiovaltaa ja instituutioita apuun.
Painettu kirja jatkaa elämäkerroissa ja paikallishistoriikeissä, joita valmistellaan eläkeläiskerhojen lukupiireeissä. Yhdessä kirjoitetut ja toimitetut antologiat ja artikkelikokoelmat saatetaan kansien väliin kuten ennenkin, mutta nyt salonkikelpoisiksi päässeiden tarvepainojen avustuksella. Kirjat myydään ja jaetaan sukulaisille ja kyläläisille ja niitä esitellään paikallisilla kirjafestareilla.
On myös vuosi vuodelta kaventuva joukko tee-se-itse-kaunokirjailijoita, joille kirjailijuus on pakko, ja oma kirja sen selkeä maali. Heille tilauskirjat, kunnianhimoisimmille ja rahakkaimmille myös tilattavat kustannustoimittajan palvelut, on ainoa oikea tie. Toiveiden täyttymyksenä on saada pikku juttu paikallislehteen, jossa häntä haastatellaan kirjailijana. Haastattelijana tietenkin yleistoimittaja, koska kulttuuritoimittajat saneerattiin lehdistä jo viisi vuotta aikaisemmin pois.
