-
Simone Buchholtz: Hotel Cartagena, 2022
-
Simone Buchholtz: Purppurasade, 2024
Simone Buchholtz on yksi Saksan tunnetuimmista ja palkituista rikoskirjailijoista. Dekkarisarjassa, jonka keskushenkilö on hampurilainen syyttäjä Chastity Riley, on peräti 10 osaa, alkaen vuonna 2008 ilmestyneestä esikoisteoksesta Revolverhertz (Revolverisade 2019).
Vuonna 2021 ilmestynyt River Clyde (Purppurasade, 2024) on sarjan päätösosa. Sen voi lukea tutustumatta aiempiin teoksiin – mutta vain jos haluat hypätä pyörremyrskyn silmään valmistelematta.
Lue Purppurasade tuntematta aiempia tapahtumia, jos rikoksen ja sen ratkaisun sijasta haluat tutustua teokseen, joka potkii anteeksi pyytämättä kaikkia kirjallisuuden genrerajoja:
Purppurasade on rikoskirja, joka kertoo kaipauksesta, naimisesta ja pitkäaikaisen juomisen tuottamista harhoista. Sen aaveet ja ikiaikaiset skotlannin ylämaan vetehiset ovat yhtä tosia kuin missä tahansa spekulatiivisessa fiktiossa. Se on parodia poliiseista pelaamassa varjostuskeikalla Fortnitea.
Ja erityisesti se on kirja kauniista ja seksikkäästä naisesta, joka ei hallitse tunteitaan. Tuo nainen, syyttäjä Chastity Riley, on luonut vuosien varrella mehiläisyhdyskunnan, ”joka ei ole koskaan oikein pystynyt vapauttamaan sairasta kuningatartaan.” (s. 111)
Etkot Cartagenassa
Useimpien kannattaa kuitenkin juoda kotona pohjat ennen siirtymistä pubiin kittaamaan oluita ja teräviä. Pohjat löytyvät Chastity Riley -sarjan 9. teoksesta Hotel Cartagena.
Hampurin poliisin erikoisryhmä on kokoontunut Hotel Cartagenaan juhlimaan esihenkilönsä Fallerin syntymäpäiviä. Tilanne alkaa kuitenkin muistuttaa Bruce Willisin ensimmäisen Die hard -elokuvan asetelmaa Nakatomi Towerissa. Rikollisliiga on tehnyt kellarissa salaa huoltotöitä, eli kaivanut käytäviä mitä ilmeisemmin pakenemistarkoituksessa jostakin, mikä tulisi tapahtumaan pian.
Sen jälkeen kirja siirtyy takaumaan Henning -nimisestä pojasta, joka matkustaa 1980- ja 90-luvun taitteessa Kolumbiaan, ajautuu sikäläisen huumeliigan yhdysmieheksi, ja auttaa sitä rakentamaan Hampuriin kukoistavan salakuljetus- ja myyntiverkoston. Samalla Henning rakastuu Kolumbiassa, perustaa perheen ja kuvittelee, että rauhallisen perhe-elämän voi järjestää myös huumekartellin jäsenenä.
Hotel Cartagena on kirja Henningin kostosta henkilölle, joka tuhoaa Henngingin harhan, sekä hyvin suunnitellusta, suuren luokan rikoksesta. Hotellin tapahtumat traumatisoivat koko syntymäpäiväseurueen eli Hampurin poliisin erikoisryhmän, ja ne saavat syyttäjä Chastity Rileyn ottamaan pitkän virkavapaan.
Kirjan viimeisessä luvussa Chastity on Glasgow’n päärautatieasemalla, matkalla johonkin aivan muualle. Hän on saanut tarpeekseen.
Älykäs, mutta täysin holtiton
Rikoskirjojen yhteydessä keskustellaan paljon siitä, miksi kaikista kirjoista täytyy rakentaa sarja. Epäily on perusteltua, koska vain harvat kirjailijat onnistuvat luomaan rikoskonstaapelin tai syyttäjän, joka olisi riittävän kiinnostava useamman kirjan päähenkilöksi. Kyse on nimenomaan henkilöstä, ei viranhaltijasta. Oma kestävä ihastukseni on Kurt Wallander, jonka dementoitunut isä maalaa aina samaa maisemaa, linnun kanssa tai ilman.
Chastity Rileytä on vaikea asettaa tähän vertailuun, koska kertoja ja kirjailija tuntuvat repivän hänet ulos jokaisesta sovinnaisuudesta, johon hänet halutaan laittaa.
Rileystä ei ole sankariksi, eikä varsinkaan ryhmänsä esihenkilöksi. Kun työ on mennä liian vakavaksi, Chastity Riley ja hänen erikoisryhmänsä lähtevät baariin, jossa alkaa hillittömät juomingit, ja josta Chastity nappaa yöksi miehen mukaansa. Kirja kirjalta Rileyn ympärille alkaakin kerääntyä ihmissuhdesotku toisensa perään.
Tätä sotkua, ei niinkään Hotel Cartagenan traagisia tapahtumia, Purppurasade purkaa. Samalla kun kuningattarensa kadottaneet työläiset ja kuhnurit itkevät Hampurissa, Chastity Riley purkaa omaa sotkuaan sukunsa mailla Skotlannissa. Totta kai hän juo ja nai niin kuin ennenkin, mutta hän myös keskustelee hautausmaan hirven, vetehisten ja kuolleen tätinsä kanssa. Sen lisäksi kirjan kertoja on antanut oman kertojanäänensä Glasgown läpi virtaava River Clydelle.
Tämä kaikki on virkistävää.
Kaikissa ristiriitaisuuksissaan, jollekin varmasti myös kaikessa ärsyttävyydessään, Purppurasade on tervetullut protesti ja agitaatio rikoskirjallisuuden tunkkaisia konventioita vastaan. Lopulta sehän ei ole edes rikoskirja vaan jonkinlainen hybridi.
Kun holtittomuus jyrää genret en aivan tiedä, mitä jää jäljelle.
Kenties kaunokirjallisuutta.
