Louis-Ferdinand Céline on ranskalainen kirjailija, joka rikkoi elämänsä aikana useita kirjallisuuden konventioita. Hänen vuonna 1932 ilmestynyt läpimurtoteoksensa Niin kauas kuin yötä riittää (Voyage au bout de la nuit) aloitti osittain omaelämäkerrallisten romaanien sarjan. Sarja jatkui ja päättyi teokseen Kuolema luotolla (Morta à crédit, 1936), joka sai aikalaiskritiikin murska-arvion.
Siltala julkaisi keväällä 2024 Ville Keynäsin suomennoksen Céline ilmeisesti ensimmäisestä käsikirjoituksesta Guerre (Editions Gallimard, Paris 2022). Näkökulmasta riippuen Sota aloittaa Célinen autobiografisen trilogian, jatkaa sitä tai päättää sen. Ajallisesti sen tapahtumat sijoittuvat Kuolema luotolla -teoksen lapsuuskuvausten ja esikoisromaanin aikuisuuden ajan väliin. Itse käsikirjoitus valmistui vuonna 1934.
Sota alkaa kirjan kustannustoimittajan Francois Gibaultin yli kymmensivuisella kommentaarilla siitä, miten elämäkerralliset tiedot pitävät yhtä romaanin tapahtumien kanssa. Céline, oikealta nimeltään Louis Destouches, haavoittui ensimmäisessä maailmansodassa marraskuun alussa 1914 vakavasti vasempaan käsivarteensa sekä korvaansa ja selviytyy rintamien välistä kuin ihmeen kaupalla omiensa puolelle.
Huima aloitusluku
Piti jäädä sinne vielä seuraavaan yöhön. Veri oli liimannut vasemman korvan ja suun kiinni maahan. Niiden välissä kulki hirmuinen meteli. Nukuin siinä metelissä ja sitten satoi, lujaa.Â
Sota alkaa intensiivisellä, voimakkaita kuvia yhteen liittävällä luvulla, jossa kertojaminä herää keskellä tuhoa ja kuolemaa. Tajunta palailee pätkittäin ja ylettyy ensin katkonaisiin aistihavaintoihin ja kipuun ja sen jälkeen omaan kehoon ja sen tilanteeseen, ja nälkään. Virkkeet ovat pitkiä ja polveilevia tai sitten kahden sanan pituisia, jaksot lähes poikkeuksetta pitkiä.
Célinen kerronta on kuin modernismin oppikirjasta. Maailma ja todellisuus avautuu lukijalle minäkertojan tajunnan kautta ja vain siten, ja miten mieletön, väkivaltainen ja katkelmallinen tuo maailma onkaan. Lukija seuraa kuin ihmeellisessä luonnossa, missä järjestyksessä ihmisen palaset palaavat tajunnan käsiteltäväksi. Kirjan kertoja on kuin narri Maslowin tarvehierarkian tyvessä. Ensimmäisenä olisi voitettava kipu. Vai sittenkin saatava jotakin syötävää? Vai juotavaa, ennen kuin taju menee jälleen. Kirja alkaa loistavasti.
Sota on ensituttavuuteni Louis-Ferdinand Célinen proosaan, ja kirjan toinen luku pääsikin yllättämään. Vasta koko kirjan luettuani kävin kurkistamassa, mitä hänen proosastaan kerrotaan Wikipediassa. ”[Célinen esikoisteos] Niin kauan kuin yötä riittää ’rikkoi useita kirjallisia konventioita viljellessään muun muassa slangia ja räävittömyyksiä (…). Teoksen yleinen sävy on melko synkkä, nihilistinen ja pessimistinen.'”
Sota on kuvaus kirjan päähenkilön, Ferdinandin matkasta kuoleman rajalta elävien joukkoon ja kohti jonkinlaistan fyysistä ja henkistäkin tervehtymistä. Toisin kuin Wikipedia väittää, ainakin Sota kiinnittää Célinen vahvasti modernismin traditioon, ja tuo mieleen genren klassikon, William Faulknerin vain viisi vuotta aiemmin ilmestyneen romaanin Ääni ja vimma. Kumpikin on alusta loppuun epäluotettavan kertojan tajunnanvirtaa ja hajoavan maailman kuvausta.
Räävittömyyden lukuohje
Hätkähdyttävintä oli lukea romaanin räävitöntä kieltä, mikä oli tuttua jo esikoisromaanista.
Sivulta 44 se alkaa: Kertoja on tuotu juuri paareilla hoivakodin kellariin, Peurdu-sur-la-Lys -nimisessä kylässä, vain peninkulman päässä rintamalinjasta. Sairaalan hoitaja l’Espinasse ottaa potilaan vastaan. Jäätyään kaksin hän kysyy, onko virtsarakossa mitään, tarttuu potilaan moukusta kiinni ja alkaa vetämään käteen.
Alatyyliseen kerrontaan oppii varsin nopeasti. Jos hoivakodissa olikin sisar-hento-valkoisia, Ferdinand ei heitä tunnista, eikä potilaissakaan ole heitä, jotka haluaisivat toipumisaikanaan lukea jotakin sivistävää. Paskan puhuminen paneminen mielessä ja yksinäinen masturbointi peiton alla on sen sijaan jokapäiväinen harrastus. Myös ulkomaailmassa tapahtuu. Sotakolonna toisensa jälkeen kulkee Peurdu-sur-la-Lysin kyläkeskustan läpi, niin rintamalle kuin sieltä takaisin, ja kaiken yllä on maailmanlopun kokoinen kuolemanpelko. Tykkien pauke lähenee, mutta torikauppa on vilkasta, ja ympäryskahviloissa sotilasparat panevat paikallisia ja Pariisista tulleita huoria.
Juuri tuo tuhoutuva maailma, jota Céline kuvaa samalla pidäkkeettömyydellä kuin potilaansa tajuntaa, antaa koko kirjalle lukuohjeen. Mitä yksi ihminen voisi olla kuin halua juoda, panna ja unohtaa, jos koko maailma hänen ympärillään on kuolemaa, kipua ja suolenpätkiä. Ja aina on muistetttava myös modernismin lahja romaanitaiteelle: että kertoja on epäluotettava.
Absurdin lisän, ja samalla muistutuksen siitä, että Sota sykkii kaunokirjan ulottuvuuksissa, tuovat Ferdinandin vanhemmat, jotka ensin kirjoittavat mutta lopulta tulevat kylään katsomaan sodasta toipuvaa poikaansa. Poika haluaa säästää vanhempiaan siltä kieleltä ja todellisuudelta, johon hänet ja sadat tuhannet hänen kaltaisensa on heitetty.
Mutta meitä, lukijoitaan, kirjailija Louis-Ferdinand Célinen ei tarvitse säästää. Meille hän kirjoittaa vuonna 1934 koko sodan paradoksin. Ja meidän on paras kestää jokainen sana, jos haluamme ymmärtää, mitä sota tekee meille.
Menneisyys on vittumainen, sekoittuu haaveisiin. Poimii matkan varrelta pikku laulunpätkiä joita siltä ei ole pyydetty. Palailee sitten vähin elein itkulla ja katumuksella naamioituna. Ei se ole vakavaa. Siinä pitää pyytää äkkiseltään apua kyrvältä, ja heti, jotta asioihin saataisiin selvyys. Ainoa keino, miehen keino. Julma stondis, mutta sitten ei saa langeta runkkaamaan. Ehei. Kaikki tarmo kiipeää aivoihin, kuten sanotaan. Rankka kikka mutta nopea. Menneisyyttä nussitaan ja se antautuu, hetkeksi, täysissä väreissään, mustat ja valkoiset, ihmisten tarkat eleet ja yllättävät muistot (ss. 116-117).Â