Kertaalleen kuollut on raisiolaiskirjailija Kari Levolan viides Raistola -dekkari. Sarjan aiemmat osat ovat Live Evil , Harju, Jatulintarha ja Iltatuulen viesti.
Kertaalleen kuollut on dekkari, mutta vielä enemmän se on dekkarin parodia, jota lukiessa tulee mieleen myös Tuomas Kyrön mielensäpahoittaja. Päähenkilöä, kirjan minäkertojaa kutsutaan kovaksikeitetyn rikosromaanin kliseiden mukaisesti vain Raistolaksi. Henkilöiden nimistä voi päätellä muutenkin heidän sukupuolensa: Kuuselat, Kaariot ja Kumpulaiset kovistelevat kukkoina tunkiolla samalla kun naispuoliset henkilöt ovat pehmeämmin Saaroja, Helenoita ja Ullia.
Joitakin asetelma voi ärsyttää, mutta minua se viihdytti. Sukupuolioletettujen Suomessa on yksi turvakoti sukupolvivarmasti eläkeikää lähestyville lukijoille, ja se on kovaksikeitetty dekkari. Tai sen parodia.
Kertaalleen kuollut on kuitenkin paljon muutakin.
Aloitin lukemaan keväällä ilmestynyttä teosta ilman ennakkotietoja, mitä tuleman pitää, tietämättä edes, että olin ottanut käsiini jonkinlaisen rikosromaanin. Heti aluksi kiinnitin huomion hersyvään, ironiseen, ja ajatuspuheenkaltaisesti soljuvaan kieleen. Kirjan eläkkeellä oleva minäkertoja kamppailee kroonisen yskän kanssa ja koettaa peitellä taudin vakavuutta vaimoltaan Helenalta, joka on lähdössä seminaarimatkalle Amerikkaan. Lentokentältä kertoja ajaakin heti sairaalan ensiapuun. Ensimmäisellä käynnillään häneltä tutkitaan sydän, ja hänet kiikutetaan pallonlaajennukseen. Lyhyen kotijakson jälkeen ambulanssi on tilattava uudestaan keuhkojen takia. Nesteenpoistoreissu kestää muutaman päivän.
Kari Levola on lyhyiden, lakonisten lauseiden ja pitkien virkkeiden kertoja. Lyhyillä ja lakonisilla lauseilla minäkertoja Raistola tekee tarkkoja havaintoja vanhan ihmisen arjesta, terveydenhuollosta ja sen potilaista ja hoitajista. Kaiken tämän päällä leijuu minäkertojan eksistentiaalinen tietoisuus omasta vanhenemisestaan. Tärkeässä osassa – myös koko kirjan kerronnallisen jujun osalta – on Raistolan työhuoneessa levällään olevat paperit, joista hänen olisi tarkoitus koota elämäkertansa. Noista papereissa on merkintöjä myös hänen kymmenen vuotta sitten itsemurhan tehneestä työparistaan Kaariosta, sekä hänen vaimostaan Saarasta, jonka kanssa minäkertoja kuvittelee pettäneensä kuollutta.
Levolan lyhyet, pilkkujen rytmittämät lauseet alkavat kuitenkin viedä lukijaa vähitellen yhä oudommille poluille. Aluesairaalassa nestettä keuhkoistaan poistattamassa oleva Raistola käy yöllä osaston suihkussa, ja näkee sieltä tullessaan oudon miehen hiippailevan hänen potilashuoneeseensa. Kirurgiksi kutsuttu poliisilaitoksen entinen patologi Kumpulainen käy etsimässä häntä sieltä. Pian Kirurgi ilmestyy myös osaston hoitajien huoneessa, jossa hän tuntuu juonittelevan jotakin sairaanhoitaja Ullan – sekä osastolla oudosti vierailevan Saaran kanssa.
Vanha poliisi Raistolassa herää, ja hän karkaa sairaalasta käydäkseen tutkimassa kaupungin keskustassa olevaa vanhusten hoitokotia, jonka alakerrassa on Kirugin omistama kuntosali. Raistola näkee siellä Kirurgin keskustelevan epäilyttävästi – jälleen Saaran kanssa. Raistolan yksityiset tutkimuksensa vievät häntä yhä syvempiin vesiin, ja pian hän alkaa epäillä, että hänen entinen työkaverinsa Kaario onkin lavastanut kuolemansa. Raistola on kyllä tiennyt, että Kaario oli jo ennen ensimmäistä kuolemaansa peliriippuvainen, mutta ongelmien syvyys paljastuu vasta hänen yksityisten tutkimusten aikana. Vaikuttaa myös siltä, että kuntosalilla pyöritetään Kirurgin johdolla huumebisnestä.
Tai sitten mikään ei ole niinkuin siitä kerrotaan.
Kertaalleen kuollut on monitasoinen dekkariparodia, jossa lukija saa valita, miten tulkita tapahtumia. Omassa lukukokemuksessani yhdistin elämäkerran kirjoitustyön sekaisin olevat paperit ja vanhan miehen hajoilevan mielen, ehkä alkavan alzheimerin. Jos kerrontaa ei läpäisisi kaikenkattava ironia ja sarkasmi, ja jos Raistolalla ei olisi turvanaan hänen viisas vaimonsa Helena sekä aluesairaalan ymmärtävät hoitajat, tämä tarina olisi voinut päättyä toisinkin, tragediaan.
Palaamme aluesairaalaan, jossa minäkertoja on jälleen poistattamassa ylimääräistä nestettä keuhkoistaan. Samassa potilashuoneessa on hänelle entuudestaan tuntematon mies. Kirja päättyy näihin leppoisiin tunnelmiin:
“Naapurisängyn mies osoitteli ikkunaa.
– Siellä on nousemassa komea kuutamo.
– Tähän aikaa syksyä kuu mollottaakin isona, myöntelin. – Ihme ettei ne enää nykyään ammu kuuraketteja. Noin isoon kuuhun osuisi helposti. ” (Kertaalleen kuollut, s. 132-133)
Parodian rinnalla Kertalleen kuollut -dekkaria voisi luonnehtia myös sanoilla absurdi tai surrealistinen.
