Sain Heikki Ylösen esikoisrunoteoksen Melkein kuin ihminen ystävältäni postilaatikkooni, saatteella arvioisitko. Teoksen on kustantanut keväällä Momentum Kirjat, joka esitellään verkossa vuonna 2012 perustetun Aviador Kustannuksen rinnakkaiskustantamona. Kirjaa ei kuitenkaan löydy Momentum Kirjojen kevään 2025 katalogista.
Vastasin lukevani ja arvioivani, ehdottomasti.
Melkein kuin ihminen on yhtä paljon henkilökohtainen matkakertomus kuin puhdasta runoutta. Teoksessa on kaksitoista osaa, joista jokaisen aloittaa parin sivun unikuva, suorasanainen kertomus. Kuvat valmistavat lukijan kunkin osan runojen maisemaan ja tunnelmaan.
Melkein kuin ihmisen kuvasto on suurelta osin kristillistä. Kokoelman ensimmäinen luku esittelee pedon, ja toisen se muistuttaa runon minälle, että ihminen on omien tekojensa herra. Paholaiset, enkelit ja alttarit, pimeys ja valo kävisivät helposti raskaaksi lukea, ellei kerronnan henkilökohtaisuus ja autenttisuus tuntuisi todelta jo ensimmäisestä lauseesta lähtien. Runon minän puolella on helppo olla. Kaikki hänen sanansa ovat totta.
Melkein kuin ihminen kirjoittaa auki, mitä runous voi olla sen jälkeen, kun unohdamme sen, mitä runouden pitäisi olla. Ylösen runous on jotakin mitallisen ja vapaan mitan väliltä, eikä se seuraa perinteisiä runon sointurakenteita. Se on väljästi runon muotoon kirjoitettuja muistiinpanoja mielen matkasta.
Ja juuri sitä se myös kertoo olevansa.
Kirjan johdannossa runon kertoja puhuttelee suoraan lukijaa ja kertoo, kuinka hän sairastui teini-iässä masennukseen. Mustat ja pimeät kielikuvat seuraavatkin teoksen alkupuolella toinen toistaan, kunnes itse prosessi, kirjoittaminen, alkaa puhaltaa ilmaa rivien väliin ja lause kevenee. Teoksen viimeiset viisi unikuvaa, Enkeli, Koti, Tytär, Virta ja Minä paljastavat maailmasta jo vaaleitakin sävyjä. Runoilija on alkanut löytää hyvän sisältään.
Kaikessa fiktiossa, myös omaelämäkerrallisissa, kertoja karkaa kirjoittajaltaan yhdeksi teoksen äänistä. Heikki Ylösen Melkein kuin ihminen on yksi niistä teoksista, joita lukiessa tekisi mieli hylätä tämä kerronnan teorian perussääntö ja väittää, kirjoittajaa tuntematta, että tässä on kyllä Heikki itse.
Niin lähelle runon minä pyytää lukijansa.
