V.S Luoma-ahon viime syksynä ilmestynyt Teoria on runoteos, jonka hallittu muoto ohjaa lempeästi lukijaa. Teoksen neljästä osasta ensimmäinen ja viimeinen on otsikoitu Takaumaksi. Teos saa niiden myötä päiväkirjanomaisen alun pimeästä syysillasta ja lopetuksen talvisiin dyyneihin.
Yhdessä Takaumat vievät lukijansa luontoon ja pysäyttää hänet sinne, havainnoimaan ja keskustelemaan. Olemme kaukana kansallisromanttisista näkymistä ja niihin kuuluvasta ylevästä huokailusta. Runon puhuja näkee vain rajatusti mutta paljon, ja kuulee sen, mitä ei voi nähdä. Syksyn pimeydessä hän keskustelee jäniksen ja lehtiään ravistavan vaahteran kanssa, ja sateen ääni synnyttää tilan. Turvallista ja kotoisaa, ainakin jokaiselle meille pitenevien syksyjen kurittamille suomalaisille.
Muu osa teosta onkin sitten ajattelua ja leikkiä. Toiminto on pelkkää dialogia, joka olisi mielenkiintoista nähdä jollakin näyttämöllä. Kaksi puhujaa kulkee jätevesilaitoksen vierustaa ja keskustelee yhden virkkeen repliikeillä. Teksti on teatterintekijöiden unelma, pienelle näyttömölle. Se on puhetta ilman parenteeseja ja sopivalla absurdilla kierteellä. Näennäisen lupsakkuuden alla kulkee tummempi pohjavire elämästä ja kuolemasta, mutta onneksi myös kaveri on utelias kääntelemään todellisuutta ja kieltä.
Nimiosa Teoria on pitkä sarja aforismeja, joista osassa esitellään muiden ajattelijoiden lausahduksia. Ajatuslauseista suuri osa on sellaisia, joihin on varmaan vielä pakko palata uudestaan. Yhdessä ne pohtivat minua ja meitä ja sitä, mitä voimme kummastakaan varmuudella väittää. Poimin pari, joiden marginaaliin pääsin laittamaan lyijykynän merkin:
Itsensä voi parantaa, kohdistaa, liittymällä niiden ryhmään, joilla on sama sairaus.
Aluksi tietoisuuden tarkoitus oli ratkaista ristiriitoja siinä, missä elämän tarkoitus oli luoda monimutkaisuutta kaaokseen.
V.S. Luoma-ahon Teoria on runokirjana kuin kaupunkilaisen retki lähiluontoon. Mitä tyhjempänä mieli on sinne astuessa, sitä kiinnostavammaksi kaikki arkinen ja tuttu muuttuu. Se on hiljainen toivon kirja, jota soisi kaikkien lukevan.
Me olemme enemmän kuin minä. Tai runoilijan omin sanoin:
Kasvosi kuuluvat ennen kaikkea muille ihmisille.
