Michel Montaigne määritteli jo 1500 -luvun lopulla esseen pyrkimykseksi tai yritelmäksi. Kirjallisuuden genreistä esseet asettuvat aivosoluja sopivasti rassaavasti kaunokirjallisuudesta kohti tietokirjallisuutta. Ne tutkivat olemassaoloa eivätkä päästä ketään vähällä.
Antti Hurskaisen En kieltäytynyt aseista on taidokas mutta samalla tasoltaan epätasainen esseekokoelma isoista aiheista. Lapinlahdella lapsuutensa ja nuoruutensa elänyt, sittemmin helsinkiläistynyt Hurskainen kirjoittaa paljon omakohtaisesti koetusta. Kertojaminän kokemukset, havainnot ja muistot antavat lähtökohdan pohtia niin uskoa, musiikkia kuin nuoruuden vakaumusta tai vakaumuksettomuutta. Yksityisesti koettu ja tosi saa rinnalleen yleisen, toisen mahdollisesti kokeman. Vaaka keinuu näiden kahden välillä.
Musiikkiesseet, joita kokoelmassa on harmillisen paljon, jättivät minulle lähinnä kiusaantuneen olon. Musiikin merkitys minäkuvan rakentajana ja minuuden ilmaisijana silloin, kun nuoret aivot eivät ole vielä riittävän kehittyneet, on kiistaton. Ei varmaan ole ketään, jolle musiikki ei olisi tarjonnut elämää syvempiä merkityksiä: sanoituksia kuunneltiin raamatullisen tarkasti; tai biitin annettin valua suoraan lantioon. Nelikymppinen muistaa tuon kaiken hyvin, ja nuoruuden musiikin merkityksellisyys on yhä läsnä, mutta kuusikymppiselle näiden kokemusanalyysien lukeminen on lähinnä kiusaannuttavaa. – Tai ehkä vain Hurskaisen mielimusiikki ei vain koskaan ole löytänyt omalle soittolistalleni.
Ihmisen arvoitus
Parhaimmillaan Hurskainen on kertoessaan kolmannesta persoonasta. Kokoelman kovinta sisältöä ovat esseet uskosta ja jumalasta. Erityisen kiinnostavan näkymän maailmaan Hurskainen avaa esseessään Itikka hangella. Minän ja toisen dialogi on juuri siinä kirkkaimmillaan.
Itikka hangella kertoo Helsingin yliopiston dogmatiikan professorin Osmo Tiililän elämästä ja kilvoituksista. Tiililä (1904-1972) oli teologina uskovien konservatiivisinta äärilaitaa. Hurskainen kertoo tarkasti, kuinka Tiililä oli jatkosodan ajasta lähtien lundilaiselle teologialle perustuneen uuden kansankirkon kitkerin vastustaja. Lundilaisuus määritteli liberaalisti, ettei kristityn tärkein tehtävä ollut palvella jumalaa vaan lähimmäistään, eikä raamatun sanaa tarivitse viedä ihmisten keskelle, koska se on jo siellä. Henkilökohtaista uskoa ja kristinuskon oppia korostanut Tiililä riitautuikin niin muiden johtavien teologien kuin kirkon johdon kanssa. Ahkera kirjoittaminen piti hänet kiinni elämässä aina kuolemaan vuonna 1972 saakka.
Esseen toisessa osassa Hurskainen kääntää peilin itseensä ja pohtii konservativismia ideologiana. Hän muistuttaa Timo Hännikäisen Taantumuksellinen uskontunnustus -kokoelmaa siteeraten, että konservatiivismin vastakohta on edistyksellisyys, jonka ajatus kuuluu niin vasemmistolaiseen kuin oikeistolaiseen ideologiaan. Konservatiiville auringon alla ei ole mitään uutta, ja ihmisen tehtävä maailmasssa ei ole toimia vaan olla. Kiinnostavasti ja ajankohtaisestikin Hurskainen käy samalla läpi yhdysvaltalaisia onnellisuustutkimuksia, joiden mukaan konservatiivit ovat onnellisempia kuin liberaalit.
Ajattelemisen lumo
En kieltäytynyt aseista on rosoinen, ajattelemaan kutsuva teos, jonka parhaisiin esseisiin haluaa palata uudestaan ja uudestaan. Hurskainen ei päästä lukijaansa juurikaan sen helpommalla kuin jumala hänen uskovaa. Oli lautasella sitten Black Sabbath tai lukulampun alla Juha Seppälä tai John Cheever, elämää ja sen mysteeriä koetetaan avata. Aina ei ajatus osu maaliin, ehkä ei tarvitsekaan, koska mysteeriä kohti voi kurottaa myös tunteella. Ihmisen rajallisuus konkretisoituu hämilleen jäävässä lukijassa.
Kirjan loppuun Antti Hurskainen on koonnut kiitettävästi lähdeluettelon jokaisesta esseestä. Luettelo virkistää kummasti muistia. Samalla sieltä voi poimia teoksia, jotka voisi itsekin lukea ja kasvattaa omaa ajatteluaan.
