Elämäkerrat ovat kirjallisuutta, jota soisi jokaisen lukevan. Kirjallisuutena ne ovat demokraattisinta, mitä voi ajatella, koska mediasta tuttujen henkilöiden elämäkertojen alla kulkee vahva elämäntarinakirjallisuuden vuo, jossa niin kutsutut tavalliset ihmiset kirjoittavat omasta elämästään – niin totuudenmukaisesti, että heikompaa hirvittää.
Nämä teokset kertovat meistä, lisäävät ymmärrystämme tästä elämästä.
Sari Männikön Sairas sydän säröillä (Ethene, 2025) todistaa kirjoittamisen parantavasta voimasta. Kirjailija sairastaa etenevää, parantumatonta sydänlihassairautta. Voisi kuvitella, että kirjan aihe tyrmäisi jo ensimmäisessä erässä, mutta rohkaisen silti jokaista astumaan kehään.
Koska kirjan läpäisee toivo, tai niin kuin kirjailija itse sanoo: Emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta voimme aina valita, miten suhtaudumme asioihin.
Kirjamaa kysyikin suoraan kirjailijalta aiheesta, mutta varsinkin sen auki kirjoittamisesta.
Kirjasi kertoo parantumattomasta sydänsairaudestasi, josta sait tietää vasta aikuisena. Milloin idea kirjan kirjoittamisesta syntyi?
Tarinani kirjoittaminen oli ollut haaveenani jo pitkään. Tapahtumia ja käänteitä on ollut elämässäni niin paljon, ja ongelmaksi koitui aina se, etten osannut jäsentää tarinaa toimivaksi kokonaisuudeksi. Toisaalta aika teki myös tehtäväänsä: tarinakin eli ja syveni, ainakin mielessäni.
Mikä sai sinut tarttumaan lopulta kirjoitustyöhön?
Elämässäni on ollut paljon elämän- ja kuolemansurua. Sairastan vaikeaa, etenevää ja parantumatonta sydänlihassairautta, jonka diagnoosin sain vasta kuopuksen, kolmannen lapseni dramaattisen syntymän yhteydessä. Tuon jälkeen myös kaikki kolme lastani saivat saman diagnoosin. Elämääni on mahtunut vaikeita hetkiä sairauden ympärillä, mutta myös eroja, yksinäisyyttä ja erityislapsen vanhemmuutta.
Esikoiseni kuoli vuonna 2022, ja jouduin pohtimaan, kuka olen, mitä haluan ja mitä osaan. Kypsyttelin vuoden ajan ajatusta kirjoittamisesta. Syksyllä 2023 ilmoittauduin mukaan Seinäjoen kansalaisopiston “Elämä tarinaksi” -kirjoituskurssille. Tekstejä alkoi syntyä ja sain niistä hyvää palautetta. Kirjoittaminen oli myös tärkeä osa surutyötäni, ja tekstien kokoaminen julkaisuksi alkoi tuntua ajankohtaiselta.
Mikä kirjan kirjoitustyössä oli haastavaa?
Haastavinta oli kirjan jäsentely toimivaksi tarinaksi, koska tapahtumia, teemoja ja ihmisiä oli paljon. Oli vaikea rajata, mikä on oleellista ja tarinan kannalta tärkeää. Kaikkea en halunnutkaan tuoda esiin. Vaikeaa oli myös tekstien rajaaminen. Mitä kannattaa ottaa mukaan ja mitä jättää pois.
Tieto siitä, että haluan tarinani julkaista, toi myös omia rajauksia, sillä en halunnut loukata ketään teksteilläni. Lapsista olen kertonut heidän omilla nimillään, samoin siskoistani, ja heille tämä sopi hyvin. Muita henkilöitä käsittelen fiktiivisyyden keinoin.
Mikä työssä oli mutkatonta tai helppoa?
Tekstit itsessään syntyivät helposti. Se johtui varmasti siitä, että kirjoitin paljon omista tuntemuksista, siitä miten olen kokenut asiat. Tekstit tulivat soljumalla, niissä on vahva tunnelataus ja siksi ne myös koskettavat lukijaa. Kirjan näkökulma on siinä, miten minä olen asiat kokenut, miltä ne ovat tuntuneet. Kirja on siis sydänverellä kirjoitettu.
Miten valitsit kirjan teeman ja tyylilajin?
Teema tai teemat olivat alusta alkaen selkeänä mielessäni. Halusin kirjoittaa omista elämän haasteista. Osa teksteistä syntyi järjestelmällisemmin, osa intuition ohjaamana. Tekstit syntyivät pääosin kirjoituskurssin innoittamina, ja säännöllinen kirjoittaminen ja muistojen läpikäyminen toivat kirjoittamiseen hyvin motivaatiota. Kirja olisi ollut hankala kirjoittaa täysin kronologisesti, joten päädyin kirjoittamaan temaattisesti, säilyttäen kuitenkin löyhän kronologian.
Suureksi avuksi koin vertaisryhmän antaman tuen ja palautteen. Tärkeää oli myös lukea ja tutustua muihin elämäkertoihin ja elämäntarinoihin, niistä sai apua ainakin jäsentämiseen. Minulle henkilökohtaisesti kirjan kirjoittaminen oli erittäin terapeuttinen ja voimaannuttava prosessi. Kirjoittamisen ja elämän sanoittamisen myötä opin löytämään syy-seuraus-suhteita, sekä ymmärtämään anteeksiannon ja toivon merkityksen.
Miksi tämä kirja piti tulla juuri nyt kirjoitetuksi?
Haastavista ja rankoista teemoista huolimatta kirja on hyvin toiveikas. Siinä toivo ja kiitollisuus kulkevat matkassa mukana koko ajan. Tässä maailmantilanteessa ihmiset tarvitsevat toivoa. He tarvitsevat vahvistuksen sille, että kaikesta voi selvitä.
Me emme voi valita, mitä meille tapahtuu, mutta me voimme aina valita, miten suhtaudumme asioihin.
Millaista palautetta olet saanut kirjastasi?
Kirja on koettu helppolukuiseksi ja koukuttavaksi. Puhutteleva, vaikuttava, liikuttava ja avoin tarina, joka on aitoudessaan koskettava ja antaa perspektiiviä. Kerronnan ytimestä nousee lohtu ja toivo.
Kenen toivoisit erityisesti tarttuvan kirjaasi?
Kirja sopii hyvin vertaistueksi samankaltaisia kokeneille. Se sopii myös ammattilaisille ja opiskelijoille, erityisesti terveydenhuolto- ja sosiaalialalla. Kirja sopii käytettäväksi erilaisissa vertaistukiryhmissä, sururyhmissä sekä eroryhmissä. Toivoisin, että sen löytäisi ihan jokainen, joka työskentelee ihmisten parissa, erityisesti sellaiset, jotka tekevät päätöksiä. Jokainen, joka kaipaa elämäänsä syystä tai toisesta toivoa ja merkityksellisyyttä, voisi myös hyötyä tämän kirjan lukemisesta.
Millaisia neuvoja antaisit muille, jotka suunnittelevat elämäkerran tai oman elämäntarinan kirjoittamista?
Tutustu muihin elämäkertoihin, saat niistä hyviä ideoita. Sukella rohkeasti omiin muistoihin, monelta kantilta. Muista, että sinun muistikuvasi on vain sinun muistikuvasi asiasta. Käytä apuna mahdollisuuksien mukaan vanhoja dokumentteja ja valokuvia. Luetuta tekstiä jollain ulkopuolisella. Kirjoita rohkeasti ja ensi alkuun tuota paljon tekstiä, josta on helppo valita olennaisimmat.
Onko sinulla jo suunnitelmia seuraavalle kirjalle?
Yhden entisen ammattinäyttelijän muistelmat ovat työn alla. Samoin runokirja surusta ja toivosta yhteistyössä erään valokuvaajan kanssa on tekeillä.
