Reetta Vuokko-Syrjäsen Harhakoto ei pahemmin tässittele, vaan tempaa lukijansa ensimmäiseltä sivulta matkaansa. On Ani, kahdeksasluokkalainen luuseri, joka saa luokan Whatsapp -ryhmässä joka päivä uuden haukkumanimen. On mutsi, joka käyttää toimeentulotuen ekolgisesti kestävään hamekankaaseen, vaikka jääkaapissa on vain ituja. On Suski, mutsin sisko, ja Kiira-serkku, Anin elämään ainoat järjestystä tuovat ihmiset – jotka muuttavat heti kirjan alussa Turkuun.
”Haistakaa vitun maailma tai kuka tahansa, mua vituttaa!!!!!!”, Ani kirjoittaakin paperille, ryttää paperin ja viskaa ikkunasta ulos.
Sitten tarinaan liittyy mukaan sorsa, tavallinen pullasorsa. Se laskeutuu räpyti räpyti kaupungin vuokratalon nurtsille, poimi paperin nokkaansa ja lentää pois.
– Juuri näin vauhdikkaasti ja suoraviivaisesti Harhakoto myös jatkuu, ja lukija on koko ajan Anin, minäkertojan puolella, ja lukee samalla neljätoistavuotiaan pojan lauseita. Tarina ei kompastu kieleen vaan jatkuu vauhdikkasti.
Sorsa, jota Ani ei ajatellut tapaavansa enää koskaan, koputtaa muutaman sivun päästä Anin huoneen ikkunaan. Ja kun poika päästää Sorsan sisään, hän saa lukeakseen oudon kirjeen, jossa tuntematon poika kirjoittaa: Kirjeesi oli kovin kiehtova. Se on ensimmäinen, jonka olen koskaan saanut. Meille taivaanrantaan tuovat viestejä vain linnut, mutta Emo sanoo, että ihmiset eivät enää muista vanhoja tapoja eivätkä osaa lähettää kirjeitä muuttolintujen mukana.
Alkaa erikoinen kirjeenvaihto.
Taivaanranta? Lintukoto?
Vuokko-Syrjäsen Harhakoto on nuortenromaani, joka luottaa oivaltavaan lukijaan. Kirjan lähtöasetelma on herkullinen. On harmaa ja lannistava arkirealismi yksinhuoltajaäidin ja kiusaavien luokkatovereiden kanssa. Ja on toinen todellisuus.
Suomalaiselle tutusti – ja niin, että jokainen äidinkielen opettaja tykkää – tuo toinen on suomalaisesta kansanperinteestä tuttu lintukoto. Kirjoittaapa lintukodosta kansalliskirjailijamme Aleksis Kivikin. Hänen vuonna 1866 kirjoittamassa runossa ”Lintukoto” paikka kuvataan saareksi merellä. Sitä asuttaa pienikokoinen kerikansa, jonka edustajat pysyvät ikuisesti nuorina ja onnellisina.
Anille lintukoto ja taivaanranta ovat kuitenkin vain kummallisia sanoja, joita Sorsa toimittaa hänelle nokassaan. Sitä tärkeämpää ja ihmeellisempää on, että viestejä kirjoittaa toinen nuori, Iki. Joka välittää hänestä. Ja jonka mielestä Anin elämä on kiinnostava. Viestien kirjoittaminen avaa myös kuin vahingossa uusia näkökulmia Anin arkeen. Kirjoittaessaan Ikille vastausta oppitunnilla opettajakin on yhtäkkiä hänelle suopeampi ja kiinnittää sen sijaan huomion hänen kiusaajaansa Rasmukseen.
Viesti viestiltä Rasmus kiinnostuu yhä lisää Ikin elämästä. Samaistumispintaa löytyy: niinkuin Anille, ei Ikillekään tapahdu lintukodossa oikein juuri mitään, mutta siellä oli ainakin Ikin sanojen mukaan ihanaa. Samalla tuo maailma on outoudessaan kiehtova. Lintukoto on niin kaukana, ettei sinne pääse muut kuin linnut, ja meriä hallitsevat suuret varjot, jotka uhkaavat peittää horisontin.
Sorsa lentää maailmoiden väliä, kunnes jotakin kamalaa tapahtuu: Iki jää kiinni viestien kirjoittamisesta ja joutuu arestiin. Lintukodon todellisuus alkaa hiljalleen paljastua Anille, niin Ikin viesteistä kuin keskusteluista äidin kanssa kotona. Ani alkaa olla yhä varmempi, ettei Ikin lintukoto voi olla toisessa todellisuudessa, vaan se on oltava sen matkan päässä, minne sorsa jaksaa lentää. Ja siellä ei ole kaikki hyvin.
Ystävyydestä ja neuvokkuudesta
Vuokko-Syrjäsen Harhakodon keskusmotiivi kertoo kahden yhteisönsä reunalle heitetyn nuoren ystävyydestä. Samalla se kertoo kuin vahingossa neuvokkuudesta, tiedonjanosta ja rohkeudesta. Tajutessaan, että Iki on vaarassa Ani heittäytyy seikkailuun pelastaakseen tämän. Apunaan Anilla on vain sorsa.
Seikkailu päättyy onnellisesti ja Iki pelastuu, niin kuin kunnon seikkailuromaanissa kuuluukin.
Näkökulman ja kielen voima
Harhakoto on nuortenromaani, jota on harvinaisen viihdyttävä lukea, vaikka omasta nuoruudesta olisikin jo – no – turhan monta vuosikymmentä. Sen taika perustuu kahteen yksinkertaiseen proosan kerrontatekniikkaan.
Reetta Vuokko-Syrjänen hallitsee minäkerronnan voiman. Romaanin minän, Anin maailma on kapea ja ankea: betonilähiö ja yläkoulu, elämänhallintansa kanssa kamppaileva äiti ja päivittäinen koulukiusaaminen. Ani kertoo tästä kaikesta juuri niin suoraan kuin vain voi. Virkkeet ovat lyhyitä ja kuvaavat toimintaa: kuka sanoi mitä, ja mitä tapahtui seuraavaksi. Myös kieli kodin ja koulun puristuksessa on arkista. Minän sijasta Ani on mä, eikä lauseista löydy omistusliitteitä.
Eilen olin koko päivän kalliolla, etsimässä hylättyjä pesiä. (…) Kun olemme tehneet päivän askaret, saamme etsiä sulkia ja muuta niin kauan kuin valoa riittää. Illan hämärtyessä kokoonnumme kaikki tupaan suurukselle. Sen jälkeen Emo kertoo meille tarinoita.
Kaiken ankeuden keskelle Vuokko-Syrjänen kirjoittaa kuitenkin fantasian. Vaikka Ikin lintukoto paljastuukin kirjassa lopulta Anin omaakin pelottavammaksi, mielikuvitus on jo vapauttanut Anin – ja hänen lukijansa – liitämään lintujen lailla. Fantasian ja arkirealismin riemullista eroa vahvistaa myös Ikin käyttämä kieli. Hänen viestinsä Anille ovat puhdasta vanhan suomen kielen juhlaa, omistusliitteineen ja kansanperinteen sanastoineen.
Hyvä kielen salakuljetus vetävän toiminnan keskelle.
