”Minä laulan väärin, mutta omalla äänelläni”, kirjoitti Mika Terho yli 30 vuotta sitten esikoisteoksessaan Paradoksi (Pikku-idis, 1993). Laulu jatkuu – sen mahdollinen vääryys riippuu lukijan mieltymyksistä. Omaäänistä se on kuitenkin taatusti.
Terhon uusin teos, Hellät elätit (Oppian, 2025), ei piittaa lineaarisista juonirakenteista tai henkilöhahmojen kehittelystä. Se tarkastelee useita runo- ja proosateoksia julkaisseen, keski-ikäisen Terho-nimisen kirjailijan elämää, luottaen lauseeseen, joka kuljettaa lukijaa riviltä toiselle kuin heikoille jäille. Tällaisessa teoksessa on aina vaarana, että jää pettää – mutta suurimmaksi osaksi lukija kulkee kirjan läpi kuivin jaloin.
Lapsen pukemista, puuron keittämistä
Hellät elätit käynnistyy kertojan toteamuksella: hän on matkalla kohti hiljaisuutta. Esiin piirtyy keski-ikäisen kirjailijan elämäntilanne: raskas kolmivuorotyö kehitysvammaisten asumisyksikössä, leikki-ikäisen lapsen hoito ja yhä raskaammaksi käyvä yritys kirjoittaa – teko, joka alkaa heittää varjonsa koko teoksen ylle:
”Lähteen ehtyminen on järkyttävää. Ihmiselle, jolle kirjoittaminen on ollut kaikki ja identiteetti. Keino elää ja jatkaa elämistä. En pysty enää käyttämään mielikuvitusta ja keksimään tarinaa. On työskenneltävä sen materiaalin varassa, joka on jäljellä.”
Hellät elätit on kauhistus juoniromaania kaipaavalle. Siinä ei juuri tapahdu – ellei kirjoittamista, lapsen pukemista, puuron keittämistä ja eritteiden pyyhkimistä lasketa tapahtumiksi. Silti teksti kuljettaa mukanaan, ja aforistiset lauseet herättävät uteliaisuuden: mitä seuraavaksi tulee vastaan?
Kun Terho kirjoittaa ”minulla on sanottavaa ja sanon sen istumalla mykkänä tämän yön keskellä”, lukija jää kuulolle – odottaa, mitä seuraava lause paljastaa. Terhon tyyli on kokemuksellista, sisäänpäin kääntynyttä ja paikoin melankolista, mutta myös lempeän ironinen. Kertojaminän kautta hahmotetaan muistia ja ajan kulkua – ilman tarinallista kaarta, mutta vahvalla kielellisellä rytmillä.
Romaanin keskivaiheilla keskittymiseni herpaantui – johtuiko se tekstin notkahduksesta vai omasta vireystilastani, en osaa sanoa. Paikoin teksti käy tyhjäkäynnillä: ”Joka yö mietin Zorbasta. Unelmoin juovani sorbusta.” Viimeisessä kolmanneksessa teksti kuitenkin jälleen tempaa mukaansa ja yltyy suorastaan komeaksi. Samalla alkaa esiin piirtyä kertomuksen vakavuus: muistisairauden pelko, elämän hauraus, elämän tavallisuus – joka tuntuu olevan myös kirjan keskeinen sanoma: tavallisuus on meidän kaikkien kohtalo, riippumatta siitä, kuinka erikoisia kuvittelemme olevamme.
Hellät elätit ja beat
Terhon tekstissä kaikuu beat-kirjallisuus monella tasolla. Se ei ole vain vaikutteena – se myös kuulostaa siltä ja nimetään jopa post-beatiksi. Toisaalta beatista on saatu myös tarpeeksi:
”Ajatellaan tasapainoinen ja aikuinen ihminen katsomassa Kerouacin, Burroughsin ja Ginsbergin touhuja. Vaimo ammutaan typerässä pelissä, äidin luona asutaan, ollaan homoja ja pummeja— Vittu. Säälittävää jengiä.”
Omanlaisensa beat-jengi on myös Hellät elätit – Turussa 2000-luvun vaihteessa toiminut runoperformanssiryhmä, johon kirjailija kuului ja josta hän sanoo haluavansa kirjoittaa, muttei varsinaisesti kirjoita – ellei sellaisina pidä lukuisia sitaatteja ja sanaleikkejä, joissa muiden ryhmän jäsenten teosten nimiä sekoitetaan omaan tekstiin leikillisesti.
Ensisijaisesti Hellät elätit näyttäytyy rakkaana muistona, elämän solmukohtana:
”Hellät elätit, nämä elämän uimakoululaiset, Lausteen lukiolaiset, gradun valmistumista paenneet lukutoukat, juopot, joogaajat, kielikuvien kokit.”
Lukijan suhde Helliin elätteihin voi jäädä etäiseksi tai herättää nostalgiaa – ehkä turkulaisuuden asteesta riippuen. Kun Terho kuvaa edesmenneen ”hellän elätin”, runoilijan ja prosaistin Kari Aartoman hämmästelevän: ”Onko sinulla lapsi?”, saattaa Aartoman livenä tavannut kuulla korvissaan tämän möreän äänen. Pienissä hetkissä on tenhoa.
Kirjoittaminen elämän keskiössä – ja elämän paino
Terho tekee näkyväksi taiteesta kiinnostuneen ihmisen vuosikymmenien mittaisen yrityksen ymmärtää elämää, etsiä siitä mielekkyyttä ja merkitystä. Kirjallisuus ja kirjoittaminen ovat olleet kertojan työvälineitä, mutta niiden kyky tarjota merkitystä näyttäytyy nyt ristiriitaisena. Toisaalta kirjoittaminen on ollut hirveää ajanhaaskausta, riippuvuutta ja pakoa läsnäolosta, toisaalta lähes ihmeellinen keino etsiä ja tavoittaa todellisuutta – jopa jotain transsendenttia:
”Se mitä tahdon sanoa, on näkymätön aines näkyväisen takana. Valomeri harmaan ympärillä. Harmaa takki, valkoisen teepaidan päällä.”
Tarinan paino kasvaa kirjan edetessä. Muistisairauden pelko, arjen askareet, lapsen hoito, parisuhdevaikeudet, kirjoittaminen ja eksistentiaaliset pohdinnat kietoutuvat toisiinsa. Lopulta kirja tulee lukijan iholle, tuottaa elämyksen, jota Michel Houellebecq on kuvannut kuin henkäykseksi kirjailijan läsnäolosta. Se on aina merkittävä saavutus kirjalle.
