Ranskalaisen kirjailijan Emmanuel Carrèren kirjoja on ollut helppo lukea. Hänen tarjoilemansa teksti on eräänlaista kirjallista valkoviiniä tai kuulasta teetä. Näennäisen vaivattomasti kirjoitettu proosa on tavannut kantaa lukijansa ulottuville hätkähdyttäviäkin näkökulmia selkeällä tavalla. Mieleen on jäänyt etenkin tositapahtumiin perustuva pienoisromaani Valhe, jota voisi hyvinkin käyttää psykologian kursseilla syventävänä oheislukemistona. Niin tarkkavaistoinen kertomus se on mielen syövereistä ja autenttisuuden puutteesta ihmisessä.
Carrèrelta on käännetty kirjat Huviretki Painaijaisiin (Like, 2000), Viikset (Like, 2002) ja Limonov (Like, 2010).
Romahduksen odotus
Carrèren uusin käännetty kirja, Jooga (Sammakko, 2024), on autofiktiivinen teos kuten Carrèren myöhempi tuotanto ylipäätään. Kirjailija kertoo kirjan alussa aikoneensa alun perin tehdä ”oman version henkisen kehityksen kirjoista, jotka myyvät kivasti kirjakaupoissa.” Tämä tuntui perustellulta; olihan kirjailijalla jo monen vuosikymmenen mittainen kokemus joogan ja meditaation harjoittamisesta.
Joogan alkusivuilla kertoja pakkaa tavaransa ja matkustaa hyvävointisena talvisen Pariisin läpi meditaatioretriitille tarkoituksenaan kohentaa meditaatioharjoitustaan ja kerätä aineistoa kirjaansa varten. Mielessä siintää jo ”ystävällinen ja hienostunut” kirja joogasta, jonka takakansitekstikin on jo muotoiltu valmiiksi.
Suunnitelmat kuitenkin muuttuvat, kun kirjailija haetaan pois kesken retriitin Charlie Hebdon terrori-iskun osuessa myös kirjailijan lähipiiriin. Kerronta muuttuu samalla mielenkiintoisemmaksi, alun ehkä hieman jännitteettömän meditaation ja joogan esittelyn jälkeen. Mielenterveyden ongelmat nousevat esiin ja terrori-iskun ”veren ja kyynelien” äärellä alkuperäinen kirjaprojekti alkaa näyttäytyä falskina. Carrère kirjoittaa:
”Kaikki todellisuus on totta, mutta joissakin todellisuuden tunnoissa totuus on väkevämpää, eivätkä ne ole niitä kaikkein optimistisimpia. Uskon esimerkiksi, että Dostojevskissa on enemmän totuutta kuin Dalai lamassa. Oli miten oli, olin hieman kusessa ystävällisen ja hienostuneen joogakirjani kanssa.”
Kauhu
”Ystävällinen ja hienostunut joogakirja” jää sivurooliin kirjailijan sukeltaessa seuraavaksi kaksisuuntaisen mielialahäiriön syvään päätyyn: masennukseen.
”Olin nähnyt pohjan, jota ei kuulunut nähdä,” Carrère kirjoittaa synkimmistä hetkistään.
Kirjailijan tila pahenee asteittain ja romaanissa masennuksen pimeys saa suorastaan ontologisen sävyn. Elämä näyttäytyy masennuksen alhossa pohjimmiltaan kauheana, hirvittävänä maailmana, jolle edes kirjailija ei usko voivansa keksiä sanoja. Tosin Carrère toki luo sanoja asialle, tuo esimerkiksi romaaniinsa kertomuksen pienestä lapsesta, joka herää leikkauksesta halvaantuneena, sokeana ja kuurona ja kauhun vallassa. Sarkastisesti hän myös kirjoittaa tulleensa nyt perille – perilletulonhan piti merkitä ennemminkin valaistumista ja mielenrauhaa.
Joogaa kaksisuuntaisesta mielialahäriöstä kärsiville
”Muistan kysyneeni tarjoilijalta, nuorelta fiksulta kiinalaiselta naiselta, jonka kanssa juttelin silloin tällöin, oliko hänen mielestään Joogaa kaksisuuntaisesta mielialahäiriöstä kärsiville hyvä otsikko.”
Joogan voi lukea kuntoutumistarinana, jossa kaksisuuntaisen mielialahäiriön kanssa opitaan elämään – ja eräällä tapaa joogaamaan sen kanssa. Taitava kirjailija nivoo kuitenkin tarinaansa paljon erilaisia aineksia. Masennusta seuraavat jaksot Kreikan saarella pakolaisleirin vapaaehtoistyöntekijänä vertaavat taloudellisesti hyväosaisen kirjailijan kärsimystä kärsimykseen, jota kaiken menettänyt pakolaisnuori voi kokea. Kertoja tutustuu myös toiseen vapaaehtoistyöntekijään, yksinäiseen Ericaan, joka niinikään kärsii. Huomio siirtyy nyt kirjailijan sisäisestä maailmasta toisiin ihmisiin, mikä tuntuukin eräälle kirjan ydinsanomista. Carrère lainaa Simone Weiliä:
“Aika harva tietää, että muita ihmisiä on olemassa.”
Mitä sopii kirjoittaa?
Kirja pohtii myös autofiktion mahdollisuuksia ja rajoituksia. Voiko todenmukaisesti ylipäätään kirjoittaa, sillä totuus muuttuu kirjoitettaessa. Siihen voi kirjoittajan mukaan pyrkiä, mutta mahdollista se ei ole. Carrère rajaa myös autofiktion kirjoittajan oikeuksia: itsestään voi kirjoittaa mitä vain, mutta muiden suhteen on oltava varovaisempi.
Omista vaikeuksista kirjoittamista Carrère vertaa itselle tehtyyn kidutukseen: sen voi aina halutessaan lopettaa. Kirjailija itse määrittää sen mikä on liikaa. Sen sijaan toisista kirjoittaessa toisille ei tällaista mahdollisuutta suoda ja siksipä ei voi kirjoittaa mitä tahansa.
Viimeksi mainittu asia on koskettanut Jooga-romaania nyt konkreettisestikin, sillä Carrèren entinen vaimo on vaatinut hänet poistettavan kirjasta. Asia myös näkyy: kirjassa tuntuu olevan ihmissuhteen päättymisen kokoinen aukko.
Jooga ja jälkimaku
Vaikka Joogasta ei tullut ”ystävällistä ja hienostunutta kirjaa joogasta” se yhtä kaikki sisältää paljon asiaa joogasta. Se kuvaa paitsi konkreettisesti jooga- ja mediaatioharjoitteita myös niiden suorittamisen kokemusta. Se tarkastelee kriittisesti hengellisten yhteisöjen todellisuudesta vieraantuneisuutta ja harjoitteita itsekorostuksen välineinä. Samoin pohditaan harjoitteiden mahdollisuuksia tukea ihmistä, jonka mieli ei ole tasapainoinen. Sisältääpä se määritelmät meditaatiollekin, joita kirjailija on kehitellyt peräti neljätoista. Hienostunutkin kirja onnistuu olemaan, vaikka Carrère näyttääkin keskisormea stereotypialle ranskalaisista fiineinä viininmaistelijoina:
”Selostan, että viinikulttuuri ällöttää minua, etten voi sietää ihmisiä, jotka omien sanojensa mukaan maistelevat viiniä, heiluttelevat sitä pitkään valtavissa laseissa ja sitten keksivät juomasta metsäisiä sävyjä tai perseenreiän jälkimakuja.”
Ehdottomasti lukemisen arvoinen kirja, – suositeltava etenkin kaikille joogasta ja meditaatiosta kiinnostuneille.
