Osamu Dazain Epäkelpo ihmiseksi (Ningen Shikkaku, 1948; Sammakko, 2025) on yksi kaikkien aikojen myydyimmistä romaaneista Japanissa. Suomeksi romaani on aiemmin ilmestynyt nimellä Ei enää ihminen (suom. Aapo Junkola, 1969), ja nyt uuden käännöksen on tehnyt Saku-Petteri Urpo. Teos on ollut suosittu myös länsimaissa. Japanissa Dazain tuotannosta on tehty useita elokuvia, tv-sarjoja, näytelmiä ja jopa anime-sovituksia. Bungou Stray Dogs -mangassa Osamu Dazain hahmo on fiktiivinen versio oikeasta kirjailijasta – hahmo, jonka mieli on niin terävä, syvä ja synkkä, ettei hän löydä paikkaa, johon todella kuulua.
Hieman sellaiselta vaikuttaa myös Epäkelpo ihmiseksi -romaanin päähenkilö Ōba Yōzō.
Narri ja ihmisyyden pelko
Romaani alkaa kehyskertomuksella, jossa kirjailija kuvailee päähenkilöä, Yōzōa, kolmen valokuvan kautta: lapsuudenkuvan, nuoren miehen kuvan ja jo harmaantuvan miehen kuvan. Kuvissa on, kirjailijan mukaan, jotain erityisen luotaantyöntävää ja kaameaa. Tämän jälkeen ääneen pääsee Yōzō itse, jonka kirjoittamia kolmea ”muistiota” kirjassa esitetään.
Perusnarratiivi on tämä: Yōzō on vääränlainen. Hän kokee olleensa lapsesta asti ”yksin kaikilla mahdollisilla tavoilla toisista poikkeava”. Muiden ihmisten toimintalogiikka on hänelle käsittämätön, ja ihmisissä on kätkössä jotain valtavan vihamielistä, joka herättää Yōzōssa ”äärimmäistä kauhua”. Ainoaksi mahdollisuudeksi selviytyä jää narrinroolin rakentaminen – keino peittää oma kauhunsa ja samalla luoda edes ohut suhde muihin.
Yōzōn kokemusmaailma muistuttaa yllättävän tarkasti sitä, mitä nykyinen psykoterapiakirjallisuus kutsuu episteemiseksi yksinäisyydeksi: tunnetta, jossa omat ja muiden mielentilat eivät resonoi toisiinsa ja jossa ihminen kokee olevansa tavoittamattomissa, vaikka olisi seurassa. Se on perustavaa erillisyyttä, ei vain sosiaalisen yhteyden puutetta. Tämä kokemus on ajaton, ja ehkä juuri siksi Yōzōn tarina tuntuu myös 2020-luvulla häiritsevän tutulta.
Yōzōa kiinnostavat taiteet, varsinkin maalaaminen. Hän tuntuu löytävän sielunkumppaneita eurooppalaisista maalareista, Van Goghista ja muista, joista hän kirjoittaa:
”Muita ihmisiä kammoksuvia vaivaa luonteenlaatu, joka odotuksia vastoin sytyttää heissä halun päästä omin silmin todistamaan vielä paljon, paljon kauhistuttavampienkin riivaajien olemassaoloa… eivätkä he silloinkaan suinkaan kavahtaneet näkemäänsä vaikkapa narrin naamion taakse piiloutuen vaan pyrkivät antamaan ilmiasun kaikelle silmiensä kertomalle.”
Yōzō myös maalaa itse, vaikka todellisia kuviaan – ”kummistusmaalauksia” itsestään – hän näyttää vain yhdelle opiskelijatoverille. Nuo kuvat heijastavat hänen todellista sisäistä olotilaansa, ja vielä kirjan alussa hän uhoaa:
”Vielä minäkin maalaan, saatpa nähdä, aaveiden kuvia, helvetin hevosia, saatpa nähdä!”
Maalaamiset jäävät kuitenkin tekemättä.
Dekadenttia elämää
Yōzō päätyy elämään nuoren miehen itsetuhoisen dekadenttia elämää Tokiossa. Hän saa huomata herättävänsä vastakkaisessa sukupuolessa suurta kiinnostusta ja huolehtimisenhalua – ja kirjassa aletaan sukeltaa suhteesta toiseen, niiden mukana ja myötä onnettomasta olosta toiseen. Alkoholia ja tupakkaa kuluu. Kaikkea toimintaa värittävät irrallisuus ja ulkopuolisuuden tunne, jotka estävät kiinnittymisen mihinkään. Naissuhteet vaihtuvat, ja elämä kulkee jatkuvan inhon, syyllisyyden ja häpeän makuisen itsereflektiokierteen kautta kohti yhä suurempaa epätoivoa:
”Kiskoin shōchūa aamuvarhaisesta lähtien, kurjuus vääristi kasvoni, hampaat murenivat suussani, piirtämäni sarjakuvat alkoivat muistuttaa suoranaista pornografiaa.”
Epätoivon syyt
Se, ettei tunne kuuluvansa joukkoon, voi epäilemättä johtua monista syistä. Yhteyden puute voi nousta kiusaamisesta, lapsuuden kaltoinkohtelusta tai ympäristön ja yksilön hienovaraisesta yhteensopimattomuudesta. Se, mikä Yōzōn erillisyyden kokemuksen on tuottanut, jää kirjassa hämärän peittoon. Kulttuurinen ja ajallinen etäisyys tekee ymmärtämisestä vaikeaa. Jo 1930-luvun Japani – teoksen todennäköinen tapahtuma-aika, jolloin yhteiskunta lietsoutui sotaan – on meille etäinen; vielä vaikeammin tavoitettavissa on se sodanjälkeinen todellisuus, jossa kaksi atomipommia oli muuttanut kaiken ja jossa Dazai teoksensa kirjoitti.
Yōzō mainitsee, lähes ohimennen, palvelusväen tekemän seksuaalisen hyväksikäytön, vaikkei sen vaikutuksia juuri reflektoida. Yhteiskunnan tapahtumia ei myöskään pohdita laajasti, vaikka niitä ilmennetäänkin vahvalla symbolilla:
”Oksensin ensimmäistä kertaa verta. Lumihankeen piirtyi suuri punainen ympyrä, nouseva aurinko valkoisella lippukankaalla.”
Kirjan anti?
Dazain proosa (kiitos luultavasti myös hyvän käännöksen) on helppolukuista. Sitä luonnehtii raskas ja synkeä itsereflektio, jota lukijalle keventävät itseironia ja itsetietoisuus. Paikoin teksti tarjoaa kauniita kuvia niin kirsikkapuista kuin masentuneiden kohtaamisista:
”hirvittävä lohduttomuus piiritti yhtä kaikki hänen ääriviivojaan kuin ohuena ilmavirtauksena, ja kun painauduin itse lähemmäksi, virtaus laajeni ympäröimään myös minun kehoani ja sulautui oman alakuloni rosoiseen pyörteilyyn kevyesti kuin ’lehti asettuu vedenpohjan kivelle’, jolloin onnistuin ottamaan etäisyyttä niin kauhuun kuin ahdistukseenkin.”
Kirjassa on välillä kohtia, joissa lukija miettii, kuka puhuu, ja muutamissa kohdissa tapahtumasta hypätään toiseen niin äkisti, että kerronnallinen silta jää ohueksi. Tämä ei kuitenkaan heikennä teoksen kokonaisvaikutusta, joka rakentuu ennen kaikkea päähenkilön sisäisen kokemuksen ympärille. Dazain Epäkelpo ihmiseksi on vakava kirja. Se kertoo tilasta, jossa ihminen ei ole tullut yhteisössään löydetyksi vaan elää tuomittuna jatkuvaan ja sietämättömään yksinäisyyteen ja pelkoon. Teoksen raskautta lisää se – oli asioiden yhteys sitten mikä tahansa – että Osamu Dazai teki itsemurhan pian kirjan julkaisemisen jälkeen.
Epäkelpo ihmiseksi on yhä ajankohtainen kuvaus ihmisestä, joka ei löydä paikkaansa maailmassa. Myös teoksen kansi on poikkeuksellisen kaunis ja harkittu, ja se tukee hyvin uuden suomennoksen pyrkimystä tuoda Dazain teos nykylukijan käsiin kiinnostavassa muodossa.
linkki sivuun | linkki artikkeliin
