”Pahuus! Ei siitä voi puhua.”
Vieraskynä 19.3.2024

Kun Argentiina eteni Lionel Messin johdolla jalkapallon maailmanmestariksi 2022, oli tukijoukoissa muitakin kuin urheilualan asiantuntijoita. Sadat brujat eli noidat tekivät rituaaleja, joilla imettiin negatiivista energiaa pois pelaajista ja tuotettiin positiivisia voimia. Myös tavallinen kansa teki voitavansa pyhimyksiä rukoilemalla ja rituaaleihin uskoen. Ei siis liene ihme, että maan lähihistoriaan kuuluu monenlaista taikauskon ympärille kiertyvää toimintaa, jopa väkivaltaan yltyviä kultteja, rituaalimurhiakin. Kun kansakunnan kattilaan kaadetaan edellisen lisäksi vielä synkkä ja pitkään vaiettu väkivaltahallinnon jättämä jälki, on tarjolla keitos, joka voi olla osaavalle kirjailijalle antelias.

Mariana Enríquez on argentiinalainen toimittaja ja kirjailija. Häneltä on käännetty suomeksi kolme teosta: novellikokoelma Mitä liekit meiltä veivät (Wsoy, 2022), romaani Yö kuuluu meille (Wsoy, 2022) ja nyt novellikokoelma Sängyssä tupakoimisen vaarat (Wsoy, 2024).  Enríquez on aiemmin käännetyissä kahdessa kirjassaan ammentanut materiaalia niin katujen karkeasta arjesta kuin maan väkivaltaisesta historiasta, yhdistäen realistisen oloiseen kerrontaansa okkultismia ja yliluonnollisia aineksia. Lopputulos on toistaiseksi ollut mainio: vetävää, lukijan mieltä stimuloivaa ja paikoin myös pelottavaa kauhuproosaa. Tiiliskivimäinen Yö kuuluu meille viipyilee vielä vuosi kirjan lukemisen jälkeenkin allekirjoittaneen mielessä. Olen pitänyt tällaista aina poikkeuksellisen romaanin tuntomerkkinä.

Jännitteistä ja arvaamatonta

Sängyssä tupakoimisen vaaroissa Enríquez kirjoittaa tunnistettavalla tyylillään. Monen novellin  keskiössä muhii jokin yliluonnollinen elementti, joka odottaa käynnistymistään tehden novellien maisemasta jännitteisen ja arvaamattoman. Yliluonnollinen lipuu realistisen kerronnan sekaan luontevasti, usein pelottavasti, mutta paikoin humoristisestikin. Karmaisevan huvittava on esimerkiksi novelli Tekojärven neitsyt, jossa teinikertoja kadehtii vanhempaa ystäväänsä tämän poikaystävän takia. Kerronta tapahtuu itsekeskeiseltä vaikuttavan tyttöjoukon suulla, ikään kuin kyseessä olisi yksi ainoa persoonaa:

Seuraavalla kerralla porukalla tavatessamme he pussailivat koko ajan. Kun menimme heidän kanssaan tekojärvelle sinä viikonloppuna, he kävelivät käsi kädessä. Emme voineet käsittää sitä. Emme todellakaan voineet. Yhdellä meistä oli punaiset sydänbikinit, toisella littavatsa ja napakoru, ja kaikilla meillä täydellinen hiusmalli ja väriraita, marmorinsileät kainalot eikä karvan karvaa säärissä. Ja Diego valitsi hänet! — Istuimme siellä hehkuvina ja Diego suuteli lattaperseistä Silviaa, joka sitä paitsi oli kaiken lisäksi vanhakin. Aurinko poltti ja lattaperse-Silvian nenä hilseili karsealla tavalla, koska hän käytti halpaa aurinkorasvaa. Me olimme virheettömiä.”

Vaikka tämäkin tarina sisältää yliluonnollisen elementin, ovat henkilöiden tunteet ja suhteet silti todellisen oloisia ja tarinan synkästi päättävä San La-muerten musta magia lopulta vain korostaa realismin tuntua.

Yliluonnollisen avulla Enríquez saakin taitavasti uitettua realistiseen kontekstiin tunnun pahuuden läsnäolosta. Novellissa Lähdekaivo Enríquez huudahtaa vanhan noidan suulla: ”Pahuus! Ei siitä voi puhua.” Mutta juuri pahuudesta Enríquez usein kirjoittaa, yhtä aikaa kiertoteitse, että hyvin suoraan.

Yksinäisyyttä ja surua

Yliluonnollisuus tuo kuitenkin kirjaan muitakin sävyjä. Kokoelman aloitusnovellissa, Maasta kaivetussa enkelissä, kertoja saa seurakseen kuolleen vauvan, Angelitan. Tämä ei kuitenkaan ole pelottava eikä paha, vaan kertojan suhde siihen on lähestulkoon ystävällinen.  Psykologisesta näkövinkkelistä kuollut vauva voisi edustaa jotain mielestä poissuljettua, jotain mille ei ole ollut koskaan sanoja, joko yksilön tai yhteisön menneisyydessä. Aaveena tuo nimeämätön kuitenkin pystyy tulemaan näkyväksi ja ilmentämään mykkää yksinäisyyttään ja suruaan. Kertoja voi jopa luoda siihen jonkinlaisen hoivasuhteen:

”Angelita ei katso matkustaessamme ulos ikkunasta, ei kiinnostu ihmisistä eikä mistään muustakaan, sillä ulkomaailma on sille aivan yhtä yhdentekevä kuin lelutkin. Pidin pikkuenkeliä sylissä, jotta sen olisi mukavampi istua, vaikken tiedä onko edes mahdollista, että se tuntisi olonsa epämukavaksi tai onko sellaisella sille mitään merkitystä; en ole varma siitäkään, tunteeko se ylipäätään mitään. Tiedän vain, että paha se ei ole ja että vaikka pelkäsin sitä alussa, en pelkää enää, en ole vähään aikaan pelännyt.”

Masentuneita ja surullisia ovat monet kokoelman henkilöistäkin. He polttavat paljon, valvovat paljon, juovat itsensä humalaan, tuntevat epämääräistä, usein itseironialla maustettua masennusta ja tuntuvat inhoavan tavallisuutta. Rockmusiikki ja baarit eivät ole heille vieraita.

Tosin muunlaisia henkilöitäkin on, kuten Näkötornissa, jossa yliluonnollinen olento pääsee jutustelemaan suunnitelmistaan tuhota valitsemansa uhri, kuitenkin tätä ensin hyytävästi järkyttäen:

”Aah, hän tiesi oikein hyvin, ettei mikään kauhistuttanut ihmisiä niin paljon kuin hänen kosketuksensa.”

Hulluuden dokumentointia ja Stephen King

Kaikkiin Enríquezin tarinoihin ei yliluonnollisia tapahtumia sisälly tai korkeintaan niihin viitataan yksilöiden taikauskoisina käsityksinä tai outoina kokemuksina.  Liha on taikauskoon hurahtaneiden teinityttöjen hulluuden dokumentointia, Missä olet, sydämeni valittu? kertoo makaaberiksi yltyvästä sydänäänifetisismistä. Niminovelliin Sängyssä tupakoimisen vaarat ei puolestaan sisälly viittaustakaan paranormaaliin; tämä kokoelman lyhyimmäksi jäävä teksti on tiivis ja kieleltään rikas yksinäisyyden ja alakulon kuvaus.

Enríquez päättää novellinsa usein jyrkästi tarinan päästyä hyvään vauhtiin. Pidemmällekin olisi kirjailijaa seurannut, mutta tämäkin riittää. Seuraavassa novellissa samankaltainen maailma nimittäin jatkuu, kuitenkin mielekkäästi muunneltuna. Kirjan pisin novelli, Teinien paluu, maalailee sentään laajempaa kertomusta. Teinien paluu myös varioi luovasti Enríquezin ihaileman Stephen Kingin Uinu, uinu lemmikini-kirjan teemaa, istuttaen kuolleista palaamisen Buenos Airesiin ja kadonneiden lasten tragediaan.

Yhteiskunnallinen pohjavire

Sängyssä tupakoimisen vaarat oli itselleni lukukokemuksena antoisa, kuten aiemmatkin käännetyt teokset. Se enteilee laajemman kirjan syntyä, ja novelleissa onkin etiäisiä Yö kuuluu meille-romaanista, joka on alkukielellä julkaistu vasta kymmenen vuotta myöhemmin.

Mainittava on kuitenkin vielä teoksen yhteiskunnallinen pohjavire. Enríquezin tekstissä pilkahtelee usein esiin yhteiskunta, jossa on eriarvoisuutta ja väkivaltaa sekä historia, jossa on tapahtunut vaiettuja vääryyksiä. Terävimmin aiheesta kertoo kokoelman päätösnovelli, Silloin kun puhuimme kuolleiden kanssa, jossa tyttöjoukko etsii diktatuurin vainoissa kadonneita vanhempia Ouijalaudan avulla.  Novellin yllättävä päätös kertoo jotain oleellista ihmisen vaikeudesta kohdata menneisyyttään. Se lienee lähes yhtä vaikeaa kuin kuolleiden kanssa puhuminen.

Timo Teräsahjo


Vieraskynä: Timo TeräsahjoAvatar

Kirjailija ja psykologi

➤ Vaihda mediaa