Irlantilainen Claire Keegan kuuluu niihin kirjoittajiin, joiden proosa saa pohtimaan kirjoittamisen salaisuutta: teksti on yksinkertaista ja antaa illuusion helppoudesta. Jo ensimmäisellä sivulla syntyy tunne läsnäolosta ja tekstin erityisyydestä. Kertomusten tunnelma on vahva, ja päähenkilöiden mielenmaisema avautuu lukijalle. Yksityiskohdat elävät – kertojan näkemä ja kuulema jää myös lukijan mieleen. Keegan kuvaa uskottavasti, miten mieli toimii.
Ei ole ihme, että Keegan on palkittu lukuisin kirjallisuuspalkinnoin. Hänen teoksensa Kasvatti (Tammi, 2024) on voittanut novellitaiteeseen keskittyvän Davy Byrnes Awardin, ja teoksen pohjalta tehty elokuva Hiljainen tyttö oli Irlannin Oscar-ehdokkaana. Häneltä on myös suomennettu pienoisromaani Nämä pienet asiat (Tammi, 2023). Molemmat teokset liikkuvat pienoisromaanin ja pitkän novellin rajamailla.
Hänen kolmas suomennettu teoksensa, Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä (Tammi, 2025), on novellikokoelma.
Yksinkertaisuuden voima
Aivan viime hetkellä. Kertomuksia naisista ja miehistä on lyhyt, vain hieman yli sadan sivun mittainen kirja. Se sisältää kolme novellia: ”Aivan viime hetkellä”, ”Pitkä ja tuskallinen kuolema” ja ”Antarktis”. Novellit ansaitsevat tulla mainituiksi erikseen, sillä jokainen niistä toimii romaanin tavoin: niissä syntyy kokonainen maailma ja täyteläinen lukukokemus, joka jää kaikumaan mieleen.
Itse pidin etenkin novellista ”Aivan viime hetkellä”. Se käsittelee epäonnistuvaa parisuhdetta tylyn osuvalla tavalla. Teksti on feministinen, muttei saarnaava, vaan näyttää, miten asenteet periytyvät sukupolvelta toiselle ja aiheuttavat lopulta tragikoomisen parisuhdekatastrofin. Asetelma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen.
Kokoelman toinen novelli vie lukijan eristäytyneeseen kirjailijaresidenssiin ja epätoivotun vierailijan kohtaamiseen. Viimeinen, ”Antarktis”, on nimensä mukainen teksti, joka etenee kuin vääjäämättä kohti kylmää lopputulemaa. Tekstin yksinkertaisuus, elävyys ja myös tietty ankaruus toivat lukiessa mieleen Kjell Askildsenin proosan. Uskoakseni tällainen kirjoittaminen asettaa käännökselle poikkeuksellisen korkeat vaatimukset, ja Kristiina Rikmanin suomennos tuntuu tarkalta, ja herkkävireiseltä.
Aikana, jolloin lukeminen kamppailee suoratoistopalveluiden ja some-alustojen tarjonnan kanssa, luulisi juuri hyvällä novellistiikalla olevan paikkansa. Keeganin parissakymmenessä minuutissa luettu novelli voi muuttaa koko loppupäivän tunnelman.
