Luin Karl Ove Knausgårdin uusimman kirjan, Yökoulun (Like, 2026), edes takakansitekstiä vilkaisematta, mikä oli lopulta hyvä idea. Suosittelen samaa muille. Teokselle tekee oikeutta se, että sen antaa lipua sivulta toiselle avoimessa, ei-tietävässä mielentilassa: silloin kirjan yksityiskohtia täynnä oleva yönmusta maisema toimii parhaiten, eivätkä kirjalliset matkaoppaat pääse sitä kuvauksillaan latistamaan. Siksipä tämäkin arvio kannattaa jättää myöhemmäksi. Tiedoksi riittäköön: tämä on erinomainen kirja.
Tästä huolimatta jotain on sanottava.
Kirjailija Knausgård
Knausgård on yksi Pohjoismaiden tunnetuimmista kirjailijoista. Hän tuli tunnetuksi etenkin romaanisarjastaan Taisteluni: uuvuttavankin yksityiskohtaisesta perhehistorian käsittelystä, joka yli kolmentuhannen sivun mittaisena täyttää pienestä kirjahyllystä melkein kokonaisen rivin. Itse en päässyt koko sarjaa loppuun, mutta lukemastani pidin silti.
Knausgårdin tyyli on erittäin yksityiskohtaista, esseististä ja teemoiltaan usein eksistentiaalista. Taisteluni-sarjan jälkeen hänen tuotantonsa on laajentunut pois puhtaasta omaelämäkerrasta kohti fiktiivisempää romaanikirjoittamista. Suomeksi hänen teoksiaan on julkaissut Like, kaikkiaan 14.
Nyt suomennettu Yökoulu ilmestyi alun perin norjaksi vuonna 2023. Teos jakaa Taisteluni-kirjojen kanssa tunnistettavan kokemusmaailman, vaikka onkin fiktiivinen. Suomennoksen on tehnyt Jonna Joskitt-Pöyry.
Taiteilija Kristian
Kirjan alussa lukijalle esittäytyy Kristian Hadeland: itsenäinen, itsepäinen ja musiikista kiinnostunut parikymppinen nuorimies, jonka haaveena on säväyttää maailma valokuvillaan.
Eletään 1980-lukua, ja ajankuva piirtyy Kristianin katseen kautta esiin niin bändien ja albumien nimissä kuin valokuvaustekniikan kuvauksessakin. Lontoo, jossa Kristian opiskelee, näyttäytyy vanhana, tummien kerrostumien kaupunkina. Synkeän koomista taiteilijaelämää vietetään opiskelijamurjussa, ja kirjailija kuvaa hienosti herkkänahkaisen Kristianin persoonaa. Esimerkiksi sitä, miten Kristian on aina valmis osoittamaan muille, ettei häntä pompotella:
”Lähestyessäni baarimikko asetti tiskille ison tuopin Red Alea. Hän luuli kai imartelevansa minua muistamalla, mitä tavallisesti join.
”Yksi Guinness, kiitos,” sanoin.
Mies kohotti kulmiaan. Sanaakaan sanomatta hän kaatoi oluen pois, pani lasin pöydälle ja laski Guinnessin. Oppiipahan olemaan kohtelematta minua kuin vanhaa ystävää.”
Kristianin maailma on jollain tapaa alusta alkaen rikki. Taiteellisia unelmia ja itsevarmuutta ympäröivät hiljaisuus ja synkeys, ja kaiken kerronnan läpäisee jokin perin juurin karu, joka ilmenee niin tunnelista ulos ampaisevan metron ulvonnassa, rakennusten karkeissa pinnoissa kuin suoranaisena pimeytenä:
”Ulkona päivänvalo tuntui eksyttävältä, sillä odotin aina pimeyttä, kun tulin maanpinnalle, ikään kuin pimeys olisi maailman luonnollinen tila.”
Sitten, kuten niin usein, elämään ilmaantuu merkityksellinen käännekohta, joka määrittää Kristianin myöhemmän elämän. Mutta käännekohtaakin tärkeämpää ovat Kristianin tapa ajatella, tuntea ja suhtautua toisiin ihmisiin – tämä luo tarinaan determinismin, jossa matka helvettiin on vääjäämätön.
Taide maailman peilinä
Taisteluni-sarjan ensimmäisessä osassa Knausgård kuvailee taiteen etääntyneen aiemmasta tavoitteestaan kuvata maailmaa autenttisesti ja muuttuneen samalla itseensä käpertyneeksi ilmiöksi, joka ei enää yritäkään kuvata maailmaa vaan itseään. Vastauksena tähän hän kuvasi omaa elämäänsä äärimmäisen yksityiskohtaisesti kuuden kirjan verran.
Yökoulussa valokuva päähenkilön ilmaisuvälineenä peilaa hyvin Knausgårdin kirjoittamista, joka on tässäkin äärimmäisen tarkkaa ja visuaalista. Kriisinkin hetkellä tekstissä elävät ympäristön yksityiskohdat:
”Pyylevä mies, joka talutti koiraa, vaihtoi hihnan toiseen käteen, kun koira halusi kiertää lyhtypylvään.”
Tällaisen elävän yksityiskohtaisuuden säilyttäminen läpi monisatasivuisen kirjan tekee tekstistä kiinnostavan ja elävöittää mielikuvia myös lukijan omasta elämästä. Tämä saa ajattelemaan, että kenties taiteen tehtävä onkin juuri tässä: elämän elävöittämisessä. Taiteilijan elämän kutsumus puolestaan voi löytyä olemisesta:
”Kaikki taide kiertyi vain yhden kysymyksen ympärille: mitä tarkoitti olla tässä maailmassa. Paras taide oli hyvin yksinkertaista, sitä joka pääsi lähimmäksi olemisen ydintä, jos sitä seurasi sinne, se muuttui tarpeettomaksi, kuin rakennusteline rakennuksen valmistuttua.”
Taidetta ja kirjallisuutta paremmin tuntevat lukijat voivat saada kirjasta lisäiloa sen runsaista viittauksista niin varhaiseen valokuvataiteeseen kuin kirjallisuuteenkin. Tekstin vahva eksistentiaalinen sävy ja jatkuva todellisuuden luonteen tarkastelu ovat omiaan herättämään pohdintaa lukijan omista perusoletuksista.
”Yhtä asiaa pidin varmana. Olin vanhan vuokratalon suihkussa, kun minulle valkeni, että maailma oli kiinteä. Maailma oli fyysinen. Maali oli kaakeleita, betoniseiniä, irronneita hiuksia, metallisia suihkuhanoja. Mitään abstraktia ei ollut oikeastaan olemassa, se oli pelkkää eksyttämistä.”
Kirjaa uskaltaa suositella must-kirjana tummasta ja eksistentiaalisesta, kauhuelementtejäkin sisältävästä kirjallisuudesta pitävälle. Kristianin seura ei ole aina helppoa, mutta henkilöhahmona hän on uskottava: Knausgård kuvaa tarkasti ne perusoletukset, joiden varassa hänen kokemusmaailmansa rakentuu. Teksti kulkee erittäin vetävästi.
Viimeisen sivun jälkeen kirjan tummasta maailmasta tekee silti mieli pyristellä eroon.
