Mélissa Da Costan Toivoa versovat päivät (Tammi, 2025) houkuttelee valoisalla kansikuvallaan, jossa kukkaniitty kukoistaa ja aurinko paistaa.
Yhtä lempeä ei ole romaanin aloitus.
Päähenkilö Amande on kokenut valtavan menetyksen. Hän haluaa lähteä suremaan yksikseen ja päätyy maalle taloon, jossa kukaan ei ole pitkään asunut. Hän haluaa vain nukkua eikä jaksa olla tekemisissä ihmisten kanssa. Hän ottaa mukaansa vain matkalaukullisen tavaroita sekä läjän ruokasäilykkeitä.
Ensimmäiset viikot kuluvat siivotessa. Jynssääminen tekee surun keskellä hyvää ja se väsyttää sopivasti. Erakoituminen ja täydellinen pysähtyminen tuntuu tärkeältä. Kertomus purkaa auki sopivan hitaasti tapahtunutta tragediaa ja Amelien mielen liikkeitä.
Aika kuluu, kevät saapuu, ikkunaluukut aukeavat. Amande kiinnostuu aiemmin talossa asuneen vanhan naisen kirjoittamista kalentereista. Kun hän kuulee, että myös kyseinen henkilö oli menettänyt aviopuolisonsa ja saanut lohtua puutarhatöistä, kiinnostus syvenee. Kalenterimerkinnät auttavat Amandaa, kun hän aloittaa työnsä puutarhassa kitkemällä ja kääntämällä maata.
Vähitellen hän oppii hoitamaan puutarhaa ja kasvattamaan kukkia ja vihanneksia. Hän luo menettämilleen rakkaille omat kauniit muistopaikat puutarhaan. Taloon ilmestyy kissa, josta yllättävästi tulee rakas seuralainen.
Pikku hiljaa Amande hyväksyy elämäänsä ihmisiä, entisessä elämässä mukana olleita ja uusia. Hän alkaa toipua menetyksestä. Suru muuttaa muotoaan, mutta ei katoa. Lopulta Amanden elämä kääntyy kohti hyvää monin tavoin ja asiat ratkeavat yksi kerrallaan. Niin käy usein oikeassakin elämässä.
Da Costan romaani on täynnä tunteita ja kaunista kuvailua. Romaani vie lukijan ranskalaiseen elämänmenoon. Saana Rusin suomentaman kirja on hyvin lohdullista luettavaa.
Pidin erityisesti luontokuvauksista ja kirjan toiveikkuudesta. Uskon siihen, että puutarha ja eläimet voivat elvyttää ihmisen mieltä. Puutarhaterapiasta on saatu hyviä tutkimustuloksiakin.
Da Costa on kotimaassaan Ranskassa menestynyt kirjailija, ja Suomessakin monet hänen romaaninsa ovat lukijoiden mieleen. Tämä teos ei ehkä yllä kirjailijan parhaimpiin, mutta pidin sen toiveikkuudesta ja varsinkin kirjailijan taidosta kuvata hetkiä. Seuraavaksi tartun Vuorten valoon.
Toivoa versovat päivän on hyvän mielen romaani. Kevyttä ja lohdullista luettavaa, jota tässä ajassa tarvitaan.
