Seilin saari on hyvin erityinen. Monien muiden lailla kiinnostuin Seilin saaresta, kun luin siitä lehtijuttuja.
Saaristomeren pienellä saarella on aikoinaan elänyt spitaalisia ja mielisairaita. Saarella tehdään merkittävää tutkimusta ja siitä on kirjoitettu kirjoja ja näytelmiä. Kerroksia riittää.
Tartuin ihastuttavaan kirjaan Seili – Elon kirjoa (Kustannus Aarni, 2020), joka on Turun yliopiston Saaristomeren tutkimuslaitoksen emeritus professorin Ilppo Vuorisen näkökulma saareen. Samana vuonna SKS julkaisi Susan Heikkisen teoksen Pullopostia Seilin saarelta – potilas numero 43.
Kun sain Vuorisen kirjan käteeni, ensimmäinen ajatukseni oli, että onpa kaunis teos. Noora Jantusen taitto on tyylikäs ja valokuvat tuovat tarinoille syvyyttä.
Vuorinen on tehnyt merkittävän uran Seilissä tutkimuslaitoksen johtajana. Hän kävi ensi kertaa saarella Turun yliopiston kalakurssilaisena vuonna 1975. Kirjassa hän kuljettaa lukijaa paikasta ja ajasta toiseen tutkijan perusteellisella otteella. Hän raottaa tutkimustuloksia ja suree ilmastokatastrofia, jonka keskellä elämme.
Vuorinen kiitteleekin sitä, että monet taiteilijat ovat tuoneet Seiliä esiin – asioihin voidaan vaikuttaa yhteistyöllä. Elon kirjoa sekin.
Kirjan tarinat ovat valloittavia. Niitä riittää tippajonosta silakkajuttuihin ja kerrotaanpa saarelta kummitusjuttujakin. Jäähattu-tarina kertoo siitä, miten ”hullujen” päitä viilennettiin kylmän läkkipellisen pipon avulla.
Vuorisen asiantuntemus on laaja. Lukijalle tulee tunne, kuin olisi itse nähnyt paikat ja kuullut tarinat jonkun kertomina. Seiliin kannattaneekin reissata tämä kirja mukana!
LEPRAA JA MIELISAIRAITA
Seilin saarella hoidettiin aikanaan leprapotilaita.
Viimeinen Seilin leprapotilas oli Malin Matsdotter Eurasta. Hänet tuotiin Seilin saarella vuonna 1734 vain 22-vuotiaana. Hän kuoli vuonna 1785 73-vuotiaana eli hän eli Seilissä 51 vuotta.
Neljännesvuosisadan ajan hän oli saaren ainoa leprapotilas. Todennäköisesti hänellä ei ollut edes lepraa vaan joku muu ihosairaus. Saaren kauniissa puukirkossa oli aikanaan leprapotilaille omat penkit ja oma sisäänkäynti.
Seili on kuuluisa siitä, että se oli pitkään mielisairaiden hoitopaikka. 1890-luvulta aina 1960-luvulle saakka saarella hoidettiin naisia – äitejä, joilla oli avioton lapsi tai kodittomia irtolaisnaisia. Diagnoosia heillä ei välttämättä ollut. Kun Seiliin joutui, poispääsyä ei ollut. Naiset matkasivat tarinan mukaan mielisairaalaan arkkulaudat mukanaan.
SOFIAN SEILI
Seili on löytänyt tiensä myös teatteriin. Seinäjoen kaupunginteatterissa nähdään parhaillaan Sofian tarina, jota on esitetty vuonna 2014 Turussa.
Koskettavan kertomuksen dramatisoidut tarinat pohjautuvat arkistoista löytyneisiin potilasasiakirjoihin. Sofian tarina on Satu Rasilan ja Mikko Koukin kirjoittama ja Jussi Vahvaselän säveltämä. Musikaalin on ohjannut Pauliina Salonius.
Seinäjoen Seili on hyvin koskettava tarina naisista, jotka ovat menettäneet elämässään kaiken. Ainoa toivoa ylläpitävä liekki löytyy omasta pienestä yhteisöstä mielisairaalan seinien sisällä.
Nuori Sofia pakenee isän järjestämää pakkoavioliittoa, kokee pakomatkalla elämää suuremman mahdottoman mutta järisyttävän suuren rakkauden, päätyy irtolaiseksi ja ”hulluksi” Seiliin.
Musikaali on koskettava ja itkettävä, mutta samalla kaunis hienon musiikkinsa ja ihastuttavien videoiden ansiosta. Katsoja elää hetkestä toiseen herpaantumatta. Näyttelijätyö on loistavaa. Sofia (Natali Lintala) jää erityisesti mieleen.
