Kävelen tuttua rantapolkua. Olen antanut alitajunnalleni määräyksen. Sen pitää löytää vastaus kysymykseen ”Miksi luen?”.
Askeleet kuljettavat minua ja labradorinnoutajaani polulta kalliolle, kalliolta vesirajaan. Pyhäjärvi on tänäkin aamuna kaunis. Mikä rikkaus asua tällaisessa maassa! Missä vain voi pulahtaa siniseen järveen uimaan ja istua kivelle ihailemaan maisemaa.
Mutta tämä kysymys! Luen, koska en muista elämää ilman lukemista.
En tiedä, miksi ja miten innostuin lukemisesta. Sen muistan, miten sain ensimmäisen kirjastokortin. Olin ekaluokkalainen. Koulu oli Keikyän koulu, joka oli samalla mummolani, tuttu paikka. Ajan tavan mukaan opettajat ja talonmies asuivat koululla. Mummolasta oli kulku kirjastoon.
En tainnut suuremmin jännittää ensimmäistä koulupäivää. Ainut asia, mikä siitä jäi lähtemättömästi mieleen oli se, kun taatani, joka oli viimeistä vuottaan työssä hienosti ilmaistuna johtajaopettajana, ehdotti, että minulle tehtäisiin kirjastokortti. Taata hoiti koululla sijaitsevaa sivukirjastoa ja vei minut sinne.
Lainasimme Aili Konttisen Mestaritontun seikkailut. Kirjan takakannen sisään pujoteltiin kortti, johon taata oli kirjoittanut lyijykynällä uutukaisen numeroni kirjaston käyttäjänä sekä päivämäärän, jolloin kirja tulisi palauttaa. Tämä oli kuusivuotiaalle tytölle jotakin suurta ja yllättävää.
Kun pääsin kotiin, aloin heti lukea kirjaa. Hotkaisin sen samana päivänä loppuun. Seuraavana aamuna lainasin uutta luettavaa. Muistan tarkkaan, miltä koulun kirjastossa tuoksui ja sen, millainen levollinen hiljaisuus siellä aina vallitsi. Kello tikitti seinällä, sivuja käänneltiin eikä kenelläkään ollut hoppua.
Taatan ansiosta minusta ehkä kehkeytyi sekä lukija että ahkera kirjaston käyttäjä ja kannattaja.
Mutta miksi luen?
Rakastan suomen kieltä. Nautin suomeksi lukemisesta. Luen kaikkea, mitä käsiin osuu. Herkuttelen hyvillä ilmaisuilla ja kiinnostavilla sanoilla. Harmistun huonoista.
Lukeminen on eskapismia. Pääsen pois tästä hetkestä – muihin aikakausiin, muihin maihin, muiden ihmisten päiden sisään. Lukeminen on avartavaa ja se opettaa empatiaa.
Kun tein keväällä työtä vaativien nuorten kanssa, työpäivät olivat omanlaisiaan. Keskeytyksiä ja kysymyksiä sateli. Päätin, että hoidan heikkenemisvaarassa olevaa keskittymiskykyäni – lukemalla. Lukemalla tavanomaista enemmän. Väitän, että keskittymisvaikeuksista kärsiville kannattaisi tarjota yhdeksi lääkkeeksi fyysisen kirjan lukemista.
Aina lukemiselle ei ole tarpeeksi aikaa. Kiireisinä aikoina järjestän sitä. Vietän usein lukusunnuntaita, jolloin aamulenkin ja -kahvin jälkeen luen.
Ripottelen kirjoja sinne tänne. Yöpöydälle, ruokapöydälle, vessaan, olkalaukkuun.
Luen montaa kirjaa yhtä aikaa – juuri nyt Päivi Lukkarilan Skutsia (Nokkahiiri, 2024), Helena Wariksen Sudenlapsia (Otava, 2011) sekä uutta sienikirjaa Tatit, joka on Kirsti Eskelisen ja Lasse Kososen yhteinen teos (Tammi, 2025).
Syksyllä aion lukea uudelleen Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian. Sitten voin antaa nuo armoitetut kirjat seuraavalle lukijalle.
Olen tiedonvälittäjä, joka välittää. Haluan välittää tietoa kirjoista ja kirjoittamisesta. Haluan innostaa ihmisiä lukemaan. Olen onnellinen, kun onnistun siinä. Kun kirjoittajakurssilainen kertoo omaksuneensa minulta tavan lukea odotusaikoina vaikkapa ratikassa tai kun teini kehuu ilosta kirkkain silmin lukeneensa suosittelemani Mopokesän (Katariina Romppaisen hieno teos).
Monet hyvät asiat ovat ilmaisia.
Lukiossa luin latinaa. Siitä muistan tarinan, jossa Simonides-runoilija joutui haaksirikkoon ja onnistui rantautumaan. Muut matkustajat haalivat kasaan tavaroitaan ja hukkuivat niiden mukana. Omnia mea meacum porto (Kannan kaiken mukanani) lausahti tavaroitta hengissä selvinnyt runoilija. Hieno voimalause, itse kullekin.
Miksi luen?
Koska en osaa olla lukematta.
Palaamme kotiin. Koira saa vettä ja ruokaa. Minä kahvia ja kirjan.
Jonakin päivänä koirani Lotta saattaa olla lukukoira. Ainakin se on tottunut kirjoihin. Niin hyvin, että pienempänä se kirjaimellisesti ahmi monta kirjaa.
Kirjojen ripottelu ei siis ole pelkästään positiivinen asia.
Lukeminen on.
TERHI FRIMAN
