Päivi Kataikko on julkaissut elämäkerrallisen kertomuksensa melkoisen puistattavasta kokemuksesta, jossa hänen veritulppansa ja keuhkoemboliansa hoito on ollut yksi pitkä sarja hoitovirheitä. Väärin tutkittu-oikein hutkittu on omakustanteena julkaistu kokemustarina, jonka tarkoituksena on antaa ääni hoitovirheitä kohdanneille.
Kataikko kirjoittaa hienosti, pystyn tuntemaan hänen tuskansa ja pelkonsa tilanteissa. Ja ennen kaikkea tunnen sen raastavan turhautumisen, kun ei mikään mene niin kuin pitäisi eikä häntä potilaana kuunnella ollenkaan. Hoitovirhe toisensa jälkeen on uskomatonta luettavaa ja saatan vain takakannen sulkiessani toivoa, etten itse koskaan sairastu vakavasti.
Teoksen luettuani näen edessäni suuria kauhukuvia, kuinka Kataikon kuvailemat tapahtumat tulevat olemaan meidän kaikkien tulevaisuutta. Valtion leikkaukset terveydenhuollossa, mitoitusten heikennykset jne. ovat omiaan aiheuttamaan entistä enemmän kuvaillun kaltaisia hoitokokemuksia. On suorastaan raadollista ajatella, ettei menneisyydestä ole opittu mitään.
Kataikon teos on kirjoitettu kuvailevasti, yksityiskohtaisesti ja käypähoitosuosituksia silmällä pitäen. Harmillista on kuitenkin, että Kataikko ei kerro hoitopaikkojen nimiä, lääkäreiden oikeita nimiä tai alkuperäisiä dokumentteja julkaisten. Ymmärrän tämän puolen, koska valituksia Kataikko on tehnyt ja ne on ratkaistu häntä vastaan.
Kataikko kertookin, että kirjan tarkoituksena ei ole hakea oikeutta, vaan tuoda oma tarinansa muille näkyväksi. Kataikko haluaa tarjota vertaistukea mutta myös herätellä niin hoitajia kuin lääkäreitäkin näkemään tarinoiden toinen puoli. Kataikko tahtoo osoittaa, että sairas ihminen ei ole ongelma, joka täytyy saada ulos hoitolistalta, vaan apua ja hoitoa tarvitseva ihminen.
Vaikka Kataikko olisi ollut omassa hoidossaan väärässä ja tarvinnut psykiatrista apua, on häntä siitä huolimatta kohdeltava kunnioittavasti. Olen itsekin nähnyt ettei ihmisen sairautta haluta tunnistaa, koska epäillään mielenterveysongelmia. Ja jos ihmisellä on mielenterveysongelma, tuntuu asenne olevan, ettei silloin voi tarvita sairauden hoitoa. Kataikon tarina ansaitsee ehdottomasti tulla luetuksi ja oikeasti ymmärretyksi.
Tunnistan teoksesta kirjaamisen vaarat. Minullekin on työssäni opetettu, että kirjaan tiedonjaon lisäksi myös omaksi oikeusturvakseni. Monesti olen pohtinut, että miksi asia on näin. Eihän kirjauksia tehdessäni kukaan ole tarkistamassa, etten tee kirjausvirheitä tai valehtele teksteissäni. Ymmärrän nyt myös paremmin, miksi koko ajan työssäni korostetaan tarvetta kirjata yhdessä asiakkaan kanssa.
Väärin tutkittu-oikein hutkittu on vahva kannanotto sairaanhoidon ongelmiin. Lääkärillä on yllättävän paljon valtaa ja kuten Kataikko ilmaisee, hyvä veli -verkosto toimii. Kirjaukset ovat hyvä tapa välittää tietoa, mutta entä silloin, kun niissä on virheitä? Miksi potilasta ei kuunnella ja miksi vain hoitava taho voi olla oikeassa? Kataikon tarina on jo yli kymmenen vuoden takaa, mutta sen sanoma on ajankohtainen yhä edelleen.
