Ranskalainen Marguoerite Eymery (1860-1953) valitsi kirjailijanimekseen Rachilde. Hän pukeutui miesten vaatteisiin, käsitteli tuotannossaan sukupuoli-identiteettejä ja poikkeavia seksuaalisuuden muotoja. Toisin kuin aikalaisensa, Rachilde hylkäsi kirjoituksissaan realismin ja tarkasteli maailmaa vertauskuvien ja aistikokemusten kautta, suosien moraalittomina pidettyjä aiheita. Rachilde oli tuottelias kirjailija ja monissa teoksissa on yhtymäkohtia hänen omaan elämäänsä ja persoonansa. Herra Venus julkaistiin 1884 ja se herätti suurta pahennusta, mutta keräsi myös kehuja.
Millaista tekstiä sitten tuotti tuo epäsovinnainen sosiaalisten normien ja sukupuoliroolien kyseenalaistaja? Huh huh… Ymmärrän hyvin, että Herra Venus on aiheuttanut suurta paheksuntaa, varsinkin aikana, jolloin perinteistä mies-nainen -paritusta sekä sukupuolirooleja ei voinut hyväksyttävästi rikkoa. Nykyaikana tekstiä lukiessa siinä ei huomiota herätä sukupuoliroolien ja seksuaalisuuden taivuttelu, vaan julma alistaminen, hallitseminen ja lopulta ruumiiseen sekaantuminen.
Lukiessa oli melko hurjaa ajatella lukevansa tekstiä 24-vuotiaan nuoren naisen kynästä. On mahdotonta arvioida, onko tarinaan kirjoitettu omia fantasioita vaiko vain provosoivaa ja epäsovinnaista tekstiä järisyttämään lukijoiden ajatuksia. Toisaalta minua häiritsi yhtä paljon lukea teoksen lopusta alkuperäisen ranskalaisen kustantajan esipuhetta, jossa Rachilde kuvataan häiriintyneeksi nuoreksi naiseksi.
Raoule de Vénérande on ylhäinen nainen, joka rakastuu palavasti tavalliseen köyhään taiteilijamieheen, Jacques Silvertiin. Sivuilla kuvaillaan, kuinka Raoule hallitsee ja manipuloi miehen roolissa Jacquesia, tehden tästä alistetun ja halvennetun vaimonsa. Jacques saa nautintoa roolistaan ja suorastaan vaatii lisää alistamista. Raoule leikittelee, härnää ja hallitsee täysin Jacquesia, joka puolestaan saa nautintoa jokaisesta julmasta hetkestä.
Lopulta kuitenkin Raoulen ystävä paroni de Raittolbe sekoittaa parin kiihkeän, epäsovinnaisen ja hämmentävän suhteen lähentymällä Jacquesin kanssa. Tämä on Raoulelle liikaa ja Jacquesin kohtalo on sinetöity. Viimeinen luku herättää lukijassa yksinkertaisesti kuvotuksen tunteen, kun siinä annetaan ymmärtää Jacquesin ruumiin päätyneen kuoreksi vahanuken päälle, jota Raoule palvoo ja käyttää seksuaalisiin tarkoituksiin.
Herra Venus vaipui unholaan vuosikymmeniksi, mutta tämän vuosituhannen alussa kiinnostus on jälleen herännyt, eritoten sukupuolentutkijoiden analyysien ja tutkimusten kohteena. Välillä on vaikeaa muistaa se, että pakotettujen sukupuoliroolien alla on aina ollut myös niitä, jotka eivät ole mahtuneet muottiin. Ja vaikka Herran Venuksessa roolit viedään äärimmäisyyksiin, on niissä silti kuitenkin taustalla totuuden siemen. Ylhäisönainen haluaisi olla mies, mutta tämä ei ylhäiselle asemalleen ole hyväksyttävää ja aiheuttaa yhteisössä paljon paheksuntaa. Samaan aikaan köyhä taiteilija on hento ja naisellinen, eikä sellainen onneton mies tunnu ansaitsevan yhteiskunnan arvostusta mitenkään.
Monelle naiselle Jacquesin alistettu ja halvennettu rooli oli 1800-luvulla arkipäivää, vaikka he eivät sitä halunneet kuten Jacques. Raoulen ylevä, kaikkeen pystyvä ja kaiken nielevä miehen rooli taas on ollut normaalia käytöstä tuon ajan ylhäisömiehelle. Kun ne käännetään päin vastoin, siitä on omana aikanaan tullut irvokasta ja rumaa. En myöskään usko, että transseksuaalisuus, homoseksuaalisuus tai sadomasokismi ovat tämän päivän keksintöä, vaan niitä on aina ollut.
Vaikka Herra Venusta herkästi lukee kummeksuen, on pinnan alla kuitenkin selvästi kiihkeä ja rohkea kannanotto aikansa vääryyksiin. Kun asiat viedään äärimmäisyyksiin, keskitie alkaa näyttää normaalilta. Ehkä Rachilden kaikessa groteskiudessaan onkin ollut tarkoitus järkyttää ja saada huomiota. Tämän hän on toteuttanut osoittamalla aikalaisilleen, että ihmisen mielessä voi olla paljon pahempiakin kieroumia, kuin halu pukea mekkojen sijaan miesten vaatteita tai syntyä varreltaan naiselliseksi?
Teksti on kirjoitettu niin, että että mitään seksiin liittyvää ei oikeasti kerrota. Se kuitenkin annetaan selvästi ymmärtää. Joudun kuitenkin lukijana pohtimaan, että tapahtuiko tarinassa mitään olettamastani, vai täytinkö aukot pahemmiksi kuin kirjailija ne tarkoitti?
