Leone Milton on Tukholmassa asuva toimittaja ja kirjailija, jonka kirjat ovat sisällöltään karuja tarinoita, joissa julmuuksien kohteeksi joutuvat lapset tai naiset.
Lapset lukkojen takana ei tee poikkeusta. Vaikka toimittajat ovat usein sensaatiohakuisia, Milton kunnioittaa kuitenkin mielestäni hienosti tarinoiden uhreja. Julmuutta ja vääryyksiä ei paisutella. Niiden sijaan Milton keskittyy selviytymistarinaan.
Lapset lukkojen takana kertoo kolme tositarinaa lapsiin kohdistuneesta vapaudenriistosta, jotka kukin ravisteli paljastuttuaan ruotsalaista yhteiskuntaa.
Åsa, Roger ja heidän viisi lastaan tunnetaan Ruotsissa Ystadin perheenä. Vanhemmat pitivät lapsia vankeina koko heidän siihen astisen elämänsä, kunnes karmea totuus paljastui. Lapset eivät käyneet koulua, eivät saaneet koskaan poistua kotoa eivätkä tavanneet ketään muuta kuin toisiaan.
Toinen tarina kertoo Stinan ja Bengtin seitsemästä lapsesta Skånessa. Media tituleerasi isää ”pastoriksi”, koska tämä oli kiihkeä uskovainen ja piti perhettään vankina pelottelemalla heitä Jumalan vihalla. Bengt oli myös väkivaltainen. Kuulusteluissa hän perusteli julmuuttaan halulla suojella perhettään. Rankaiseminen oli välttämätöntä lasten turvallisuuden takaamiseksi ja kasvattamiseksi Jumalan tahtoa kunnioittaviksi.
Bromöllan tapaukseksi kutsuttua Melinaa ja hänen sisartaan pidettiin piilossa isältään lähes kaksi vuosikymmentä. Perheen äiti ja vanhin sisar pelottelivat siskokset luulemaan isää vaaralliseksi pedofiiliksi, joka haluaa tappaa lapsensa. Isän vakoojia oli kaikkialla eikä missään ollut turvallista liikkua yksin.
Miltonin true crime -teos Lapset lukkojen takana tekee näkyväksi sen, miten lapsia pystyy pitämään pitkään vapaaehtoisesti vankeina. Jokaisessa erillisessä tarinassa lasten ymmärrys alkaa pikkuhiljaa kasvaa ja he tajuavat, ettei heidän elämänsä ole normaalia eivätkä heidän vanhempansa kohtele heitä oikein. Jokaisen kertomuksen lapsilla on myös hieman erilainen selviytymistarina ja onneksi suurimman osan tarina on päättynyt lopulta onnellisesti.
Miltonin tapa kertoa tarinaa ei ole sensaatiohakuinen, vaan raportoiva, ja se tuo esille jokaisen osapuolen näkemys tilanteesta. Teos ei kauhistele tai mässäile julmilla yksityiskohdilla. Se on tietokirja, joka kertoo faktat ja ihmisten kokemuksen tapahtuneesta. Milton tuo myös esille uhrien nykytilanteen sekä miten he ovat kokemuksistaan selviytyneet.
Kirjan loppuun Milton on kirjoittanut vahvan kannanoton siitä, miten jokaisen ihmisen vastuulla on olla kiinnostunut lasten hyvinvoinnista. Miten jokainen näistä tapauksista olisi mahdollisesti voitu välttää oikeanlaisilla toimilla ja puuttumisella. Milton korostaa, että tilanteeseen pitää mielummin puuttua turhaan ja todeta kaiken olevan hyvin. Jos mitään ei tehdä kun epäillään lasten kaltoinkohtelua, lopputuloksena voi olla tämän kaltaisia tarinoita.
Jäin myös kuunneltuani miettimään erilaisia mielensairauksia, kuten Melinan äidin tapauksessa paranoidista skitsofreniaa. Voisiko ennaltaehkäisevä ja varhain puuttuva mielenterveydenhoito ehkäistä tällaisia tilanteita? Melinan äidin käytös ainakin tuntuu kovin vainoharhaiselta. Toisaalta, Melina itse löytää tarinansa lopulla äidin käytöksestä epäjohdonmukaisuuden, joka ei tue aitoa vainoharhaisuutta vaan tahallista pelolla hallitsemista.
