Olen aiemmin lukenut Sinituuli Viljasen teoksen Miksi mummu ei ole enää minun mummuni? Siinä käsiteltiin lapsen tasoisesti dementiaa ja annettiin lapselle iloisempi näkemys, vaikka sairaus onkin vaikea kohdata ja aiheuttaa lapsessa pahaa mieltä.
Miksi mummu ei ole enää täällä? -teoksen nimestä voi aikuinen jo päätellä, mitä tarina pitää sisällään. Äiti saa sairaalasta puhelun, jonka jälkeen hän vain itkee. Kun äiti kertoo miksi itkee, alkaa lapsikin itkeä. Mummua ei enää ole, mummu on kuollut.
Isovanhempien kuolema on suru, joka joudutaan monessa perheessä kohtaamaan, jopa melko pientenkin lasten kanssa. Kun aikuinen on itsekin surullinen, on asiasta puhuminen vaikeaa ja vielä vaikeampaa on käsitellä lapsen kanssa niin isoa asiaa. On siis helpottavaa tietää, että joku on kirjoittanut aiheesta lapsentajuisen kirjan.
Teoksessa käydään koskettavasti läpi, miten vaikeaa rakkaan menettäminen on. Miten vaikeaa on kohdata se paikka, missä rakas ennen aina oli. Miten hankalaa (ja lapsen mielestä typerää) on pukeutua hautajaisiin pelkkään mustaan, kun vainaja ei olisi tätä toivonut. Miten ikävä ja suru voivat ikään kuin viedä mennessään.
Yhtälailla Viljasen teos antaa myös toivoa. Suru voi kestää pitkään, mutta lopulta se kuitenkin lievittyy ja siitä pääsee yli. Suru lievenee haikeudeksi, haikeus kaihoisiksi muistoiksi. Se lupaa myös muistojen säilyvän, vaikka suru unohtuu.
Viljasen kirjoitustyyli on lämminhenkinen. Tarina on kirjoitettu selkeästi ja ymmärrettävästi. Kaunis kuvitus lisää teoksen tunnelmallisuutta ja tuo siihen samalla surullisen tarinan pehmentävää iloista väriä. Kokonaisuutena teos on käytännöllinen ja tunteikas mutta myös taiteellinen paketti.
