Jan Haglund on Vaasalainen kirjailija ja Kraak – mitä lie räpiköintiä on hänen esikoisteoksensa. Teos valikoitui 280 käsikirjoituksen joukosta voittajaksi Planeetta 9 -kustantamon järjestämässä ”Yllätä meidät” Kirjoituskilpailussa ja julkaistiin kirjana elokuussa 2025.
Haglundin tarina alkaa varsin arkisesti, kun miespäähenkilö seisoo muuttolaatikoiden keskellä kaaoksessa. Uusi asunto tuoksuu pahville ja entisen asukkaan yrityksille putsata sielunsa asunnon pinnoista Tolulla. Lukija saa heti tämän tutun kaaoksen silmiensä eteen ja tunnistaa väsymyksen sekä tarpeen peruuttaa koko juttu, koska siinä on nyt liikaa työtä.
Päähenkilön sisko on yrittänyt tavoitella monta kertaa, muuttokaaoksen lisäksi hartioille laskeutuu paine tehdä niin kuin muut odottavat. Jo tässä kohtaa lukija saa aavistuksen, ettei päähenkilö ole muutosta kovin innoissaan. Hiljalleen tarina alkaa kuoriutua toisaalta synkäksi ja masentavaksi, toisaalta lennokkaan kiehtovaksi, jopa maagista realismia hipoen. Synkkyyttä tarinaan tuo äidin kuolema, johon päähenkilö suhtautuu erikoisen tyynesti.
Paetakseen elämän paineita päähenkilö lähtee kävelylle metsään, jossa tekee elämänsä löydön. Autiotalo, jonka avain siunaantuu omaan taskuun kuin omistajalle konsanaan. Päähenkilö asettautuukin taloksi, tutkien ja tutustuen perin eriskummalliseen autiotaloon. Kaikki on toimivaa ja käyttökuntoista, joten päähenkilö ajautuukin nautttimaan elämänsä tilaisuudesta.
Päähenkilö tuntuu olevan yhteiskunnasta enemmän ja vähemmän syrjäytynyt, eikä koe ihmisten keskellä elämistä millään tapaa omakseen. Mahdollisuus vetäytyä autiotaloon kaikkien tavoittamattomiin tuntuu paratiisilta. Talosta löytyy entisten asuttajien kirjoituksia ja tavaroita, jotka avaavat erikoisia kokemuksia testailtavaksi.
Poimin tarinasta todennäköisesti sosiaalialan ammattini vuoksi paljon otteita mielenterveyshäiriöistä sosiaalisesta ahdistumisesta aina psykoosioireiluun. Antisosiaalinen päähenkilö karsastaa sosiaalista kontaktia, mutta ihan en saa selvää tarinan aikana, mistä tämä johtuu. Kiehtova romaani tuntuu toisaalta yksinkertaiselta, mutta samalla siinä on valtavasti kerroksia.
Variksia kuvaavista kohtauksista mieleeni nousi Edgar Allan Poen Korppi ja muutoinkin Poen mystinen tapa kertoa kauhutarinaa. Kauhutarinan tavoin varikset saavat oman merkittävän roolinsa talon ullakolla, mutta kauhutarinan tavoin niiden mysteeri ei lukijalle paljastu. Kauhua tarina ei kuitenkaan ole.
Avaimen ilmestyminen taskuun, opastavat linnut ja erikoisesti rakennettu autiotalo antavat viitteitä myös maagisesta realismista. Äidin jättämä kirje ja siskon käytös herättävät mielenkiintoa psykologiseen analysiin, samoin päähenkilön syvä kaipuu tavoittamattomana ja erakkona olemiseen.
Päähenkilön ironiset itsehavainnot sekä hieman sekava tapa seurata ympärillään tapahtuvaa tarjoavat myös pirskahtelevaa mustaa huumoria. Jokainen itseironiaa harrastava takuulla hymähtelee hymy huulilla tätä lukiessaan.
Kirjan avoin lopetus jättää lukijan pohtimaan, että mitä ihmettä oikeastaan tuli luettua. Ja mikä oli tämän kirjan tarkoitus. Kun lukemaansa kuitenkin alkaa pohtia, uskon, että jokainen lukija löytää tarinasta hieman eri sävyjä ja eri kerroksia. Tarina resonoi lukijan ajatusmaailmasta lähtevästi jokaiselle eri tavalla. En ole varma, johtuuko se tarpeeksi epämääräisestä tarinasta, joka jättää tilaa lukijan omalle tulkinnalle vai kirjailijan nerokkuudelle muodostaa tarinan jännitteitä.
