Leo Torvaldsin esikoiskirja Olin tosiaan onnellinen (Teos, 2019) oli hämmentävää mutta kiinnostavaa luettavaa: värikästä, yllättävää, vakavuuksien ja järjettömyyksien kaleidoskooppia, jonka pelkkä nimi jo hieman nauratti. Torvaldsin toinen romaani Tao Te Leo (Teos, 2025) jatkaa samalla linjalla – nyt kuitenkin henkilökohtaisen henkistymisen aallokoissa.
Rakkautta ja mielikuvituksen lentoa
Tao Te Leo kertoo Leon tarinan lapsesta aikuiseksi ja hänen oman tiensä etsinnästään. Lähtökohdat eivät ole helpot: vanhemmat eroavat, isä muuttaa toiseen maahan, äiti masentuu – ja lopulta kuolee. Perheriitojen keskellä Leo näkee ystävällisen avaruusolennon ja tuntuu pakenevan mielikuvitusmaailmaan, jota kirjan kerronnankin voisi ajatella heijastelevan. Hänen toiveensa on välttää vanhempiensa onneton elämä ja löytää rakkaus.
Kaikessa surrealistisuudessaan romaani käynnistyy oudon kiinnostavasti ja provosoivasti. Parhaimmillaan teksti vetää mukaansa yllätyksellisyydellään ja assosiatiivisuudellaan. Leon ohjaaman epäsovinnaisen koulunäytelmän jälkeinen rehtorin viha paisuu niin absurdeihin mittasuhteisiin, että se hymyilyttää – ja silti kohtaus osuu emotionaalisesti. Myös rakkauden kokeminen ja sen särkyminen tuntuvat kaiken liioittelun keskellä uskottavilta.
Kiinnostusta ylläpitää arvaamaton logiikka. Kun Leo esittelee uutta sinistä kameraansa lapsuudenrakastetulleen Pappylle, tämä vastaa: ”Minun hiustenkuivaajani on sininen, haluatko nähdä sen.” Ja niin lukija viedään katsomaan sinistä hiustenkuivaajaa, jolla ryhdytään föönailemaan. Mikäpä siinä. Lukijaa kuljetetaan kuin psykoanalyyttisen primääriprosessin virrassa: on mahdotonta tietää, mihin ollaan matkalla ja miksi. Matka käy yhä sekopäisemmäksi.
Leon tie ja Tao
Leon tie sivuaa myös Laotsen Tao Te Ching -teosta, muinaista kiinalaista filosofista ja hengellistä klassikkoa. Leo lukee kirjaa äänikirjaksi ja etsii omaa totuuttaan niin huumeiden kuin koiranspermabisneksen parissa. Absurdia kerrontaa on hauska lukea, mutta silti jää vaivaamaan kysymys: milloin kirja on silkkaa vitsiä, milloin se käsittelee asioita vakavasti? Pitäisikö Tao Te Leo lukea kuvauksena Leon psykoosista, vakavasti otettavana henkistymismatkana vai jonkinlaisena kritiikkinä – ja jos, niin mitä kohtaan? Ainakin kritiikkiä esitetään teknologiaa kohtaan, mikä tiivistyy tekoälyn ohjaaman lukustudion tuhoamisessa.
Kirjassa vyörytetään valtavat määrät new age -henkistä hörhöilyä lähes uuvuttavana massana, niin että lukija alkaa epäillä itsekin joutuneensa suoranaiseen kosmiseen huuhteluun. New age näyttäytyy surrealistisen kirjoittajan toiveunena – maailmana, joka on jo valmiiksi irrallaan arkijärjen logiikasta ja siksi luontevaa raaka-ainetta mielleyhtymille ja hyppäyksille. Rakkauskohtauksesta siirrytään sujuvasti koiran kallon murskaamiseen ja takaisin suutelemaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Epilogi, jonka voisi ajatella naulaavan paikoilleen kirjan position, lennättää lukijan itämaisista viisauksista pierun ennätysdesibeleihin, makaaberiin itsemurhaan ja taas takaisin henkevyyksiin.
Pelottava Leo
Lukijana en pystynyt ratkaisemaan, milloin Torvalds on tosissaan ja milloin hän leikittelee: henkistymisestä puhutaan vakavasti, mutta kehys on järjestelmällisesti absurdi. Samalla tuntuu, että tekstimassaa olisi voinut karsia rutkasti: kaikki assosiatiivinen rönsyily ei kanna yhtä vahvasti, ja etenkin huumekuvailut ovat paikoin puuduttavia. Lukukokemus on villi, ajoittain koskettava, monin paikoin uuvuttava.
Jos jotakin Tao Te Leo tekee erityisen hyvin, se on assosiatiivisen kerronnan vahva ja yllättävä käyttö. Samalla kirja tuntuu ajoittain lähes järjettömältä – eikä aina hyvällä tavalla. Se aktivoi lukijassa ristiriitaisia tunteita: ärsyyntymistä, ajattelua ja ihmetystä. Jossain määrin Leo on myös pelottava hahmo: omaan kokemukseensa lukkiutunut ihminen, joka ei enää kaihda väkivaltaakaan.
Lisäksi kirjan ansioksi on sanottava, että sen myötä tuli luettua myös TaoLinin suomentama Tao Te Ching (Arktinen Banaani, 2019) – sama teos, jota myös Leo mahdollisesti lukee lukijankopissaan.
Tämän lukijan silmin Tao Te Leo on satiirinen kuvaus yrityksestä pitää mieli kasassa todellisuudessa, josta koordinaatit ovat kadonneet – aikana, jossa totuudelle ja logiikalle on annettu piu paut, mutta tarve jollekin suuremmalle, elämää ryhdistävälle totuudelle on yhä olemassa.
