Antropologiaa lihansyöjille

1. Jenny Kangasvuo: Kaikessa lihassa on tahto
   Osuuskumma 4/2024
   394 s.

Onpahan raju, viisas ja ajatuksia herättävä teos. Jenny Kangasvuo esittelee omilla kotisivuillaan itsensä kirjailijaksi ja kulttuuriantropologiksi, jonka ‘erityisalaa ovat seksuaalisuus ja ruumiillisuus niin tutkimuksessa kuin tarinoissa’.  Juuri nämä elementit on heitetty tirisemään historian ja kansanperinteen leirinuotioille myös hänen uudessa novellikokoelmassaan Kaikessa lihassa on tahto. Sana uutuus sisältää kuitenkin twistin:  novellit ovat kahdenkymmenen vuoden aikamatka Kangasvuon novellistiikkaan. Kahdestatoista novellista vain kaksi on ennen julkaisematonta, muut on julkaistu vuodesta 2004 alkaen spekulatiivisen fiktion julkaisuissa ja antologioissa.

Antologia tekee kunniaa kirjoittajalle, jolla on erottuva kerronta ja ääni, ja Osuuskummaa täytyy kiittää, että tämä kokoelma on saanut nähdä nyt päivänvalon. Tosin aivan tasalaatuista ei tämäkään liha ole. Olisin jättänyt teoksen alkupuolelta pari lyhyempää novellia pois, kokonaisuuden siitä kärsimättä.

Mutta mikä Kangasvuon uutuuskirjasta tekee sitten niin kiinnostavan?

Kaikessa lihassa on viisaus

Kokoelman niminovelli, Kaikessa lihassa on tahto, on novelli kannibalismista. Eletään kirjoittamattoman kulttuurin aikaa jokivarren kylässä. Alajuoksulta, mutkien takaa löytyy vastaavia kyliä, ja polut johtavat sisämaahan jälleen seuraaviin kyliin. Kaukaisuudessa siintävien vuorien rinteillä kylissä puhutaan jo toista kieltä, mutta elämä on kaikkialla likimain samaa ja seuraa luonnon kiertoa.

Kylä vietetään surujuhlaa muistajansa, novellin minähenkilön ohjauksessa. Puuma on tappanut kylän nuoren metsästäjän Väkäkeihään. Ruumis on asetettu hiilloksen päälle, ja surevat omaiset valmistautuvat kukin nielaisemaan hänen tahtonsa.  Muistaja,  eli kylän tietäjä, pappi ja parantaja käyttää suruveistä, leikkaa ruumiista ensimmäisen lihapalan ja syö sen, jonka jälkeen vuorossa on kuolleen puoliso, isä, äiti.  Elämme yhteisössä, jossa kuollut jää konkreettisesti elämään jälkeen jääneissä. Syömällä rituaalisesti palasen lähimmäisensä lihaa he saavat hänen tahtonsa ja tietoisuutensa. Prosessi on raju, kuten Väkäkeihään tapauksessa. Hän on kuollut äkillisesti, ja hänen tahtonsa kirkuu epäoikeudenmukaisuutta surijoiden tajunnassa.

Kaikessa lihassa on tahto on vinkeän kierteinen novelli tiedon, uskomusten ja taitojen välittymisestä aikana, jolloin asiaa ei voitu tarkistaa kirjasta. Muistajalla, toisin kuin kylän muulla väellä, on kyky hallita kuolleen tahtoa omalla tahdollaan, ja tämän vuoksi hän osallistuukin kylän jokaisen ihmisen surujuhlaan ja syö tämän kuollutta lihaa. Niinpä hänen tietämyksensä kasvaa, ja edellisten muistajan lihaa syödessään hän saa hänen kaikki tietonsa menneiltä sukupolvilta satojen vuosien takaa. Kaikki muistajan nielaisemat tahdot ja heidän tietonsa jatkavat elämäänsä muistajan tajunnassa.

Kaikki muuttuu kuitenkin, kun kaukaa vuorilta kylään ilmestyy Kyankro – niminen muistaja, joka tekee kertojaminälle ehdotuksen, että he kaksi söisivät toistensa lihaa ja saisivat näin toisiltaan kaikki ne tahdot ja kaiken tiedon, jotka kummallakin on.  Kylän muistaja suostuu vaihtoon…

Tästä päivästä, suurella rakkaudella

Jenny Kangasvuon novellit kertovat lihasta ja sen silpomisesta, luiden kaipauksesta, himosta ja täyttymyksestä. Novellit sijoittuvat menneisiin aikoihin ja vieraisiin kulttuureihin, mutta  useassa on vahva yhteiskunnallinen pohjaväre, joka heittää lukijan bumerangina takaisin nykypäivään. Ratkaisemattomat sodat, kolonialismin välinpitämätön selänkääntö ja  kaukaisuudessa häämöttävä  kuitupuumetsä ovat aikamme kuvastoa, josta pitääkin kirjoittaa. Sitä voimakkaammin novelleista tihkuu kuitenkin läpi nykyihmisen, nuoren ihmisen elämisen sietämätön kipu.

Kaikista novelleista suosikikseni nousi Musta otsa. Tämä novelli onnistuu kertomaan samanaikaisesti niin monesta. Se on tarina arkeologi-isänsä kasvattamasta tyttärestä, joka saa tai joutuu viettämään lapsuutensa kaivauksilla Echeri -kansan parissa. Se kertoo länsimaisen kolonialismin tarinaa jostakin lämpimästä punaisen hiekan maasta, se kertoo kuihtuvasta reservaatista, jossa miehet alkoholisoituvat ja naiset ja isoäidit kasvattavat pitkiä lapsikatraita.

Samanaikaisesti Musta otsa kertoo kuitenkin myös kasvamisesta ja kaipauksesta. Kaupunkiin muuttanut kertoja on vakuuttunut, että hänellä on mustat luut, kuten Echerien myyttisillä esivanhemmilla tuhansien vuosien takaa, joiden luita hänen isänsä tutki, ja luut vetävät häntä takaisin Echerien maahan. Tarina kasvaa rajuihin mittoihin kertojan ensimmäisenä lukiovuonna.  Luemme nuoresta naisesta, jonka oman kehon ymmärrys vie häntä kohti äärimmäisiä tekoja.

Antropologi, tarinankertoja

Palaan takaisin Jenny Kangasvuon omaan esittelyyn, jossa hänen erityisalaansa ovat seksuaalisuus ja ruumiillisuus niin tarinoissa kuin tutkimuksessa. Juuri tutkimus tekee Kangasvuon proosasta kiehtovaa. Kirjoitti hän sitten islantilaisesta kalastajakylästä tai Uuden Brasilian elävästä orgasmista nimeltään käki (novelli Käenmuna),  kaikki, mitä hän kirjoittaa tuntuu mahdolliselta. Entä jos tieteiskirjailijalla onkin tarkempaa tietoa kuin kenelläkään; entä jos me umpirealistit olemmekin niitä, jotka spekuloivat totuudella.

Näitä novelleja kannattaa lukea. Ne kääntävät nahkamme ympäri ja kertovat meistä, lihastamme ja tietoisuudestamme.