Oli vuosi 1975. Kaksitoistavuotias poika tuijotti kajaanilaisessa kerrostalo-osakkeessa silmät tapillaan televisiota. Neilikkavallankumous oli heikentänyt edellisenä vuonna Portugalia, ja nyt kuvaputken läpi virtasi uutiskuvaa kaukaa Angolasta, Portugalista irti rimpuilevasta siirtomaasta. Kommunististen maiden tukema MPLA, lännen tukema FNLA ja Etelä-Afrikan tukema Unita. Se oli minun ensimmäinen televisiosotani.
Nyt 50 vuotta myöhemmin kävin jälleen Angolassa, kiitos José Eduardo Agualusan, angolalaisen nykykirjailijan. Se olikin matka.
Maaginen realismi on totuttu yhdistämään Latinalaisen Amerikan kirjallisuuteen, tunnetuimpina kertojinaan Jorge Amado, Jose Luis Borges ja tietenkin Gabriel Garcia Márquez. Jose Eduardo Agualusa, angolalainen kirjailija ja toimittaja, kiinnittyy kuitenkin samaan traditioon. Kulttuurialueen rinnalla vaikuttaa kieli: Angolan virallinen kieli on portugali. Agualusan juuria on Angolan lisäksi myös Brasiliassa.
”Kadehdittujen
talon” vanki
Yleisen unohdusteorian lähtökohta on herkullinen:
Kirjan päähenkilö Ludo, nuori opettajatar, eristäytyy 1975, Angolan levottomuuksien alkaessa kattohuoneistoon Luandassa. Hänen isänsä ja äitinsä ovat kuolleet jo vuosia aiemmin, ja hänen ainoat lähiomaisensa, sisar Odete sekä tämän mies katoavat levottomuuksien ensimmäisinä päivinä.
Alhaalla kaduilla räjähtelevät kranaatit, ja väkijoukko rynnii pitkin katuja. Nuori nainen löytää asunnon terassilta tiiliä ja muurauslaastia, ja muuraa seinän käytävään kotinsa oven eteen.
28 vuoden eristys ”Kadehdittujen talona” tunnetun kerrostalon ylimmässä kerroksessa alkaa.
Eri pensselit
ja viidakkoveitsi
Yleinen unohdusteoria on kirja, jota on miltei pakko vertailla hetki maagisen realismin rakastetuimpaan teokseen, kolumbialaisen Gabriel García Márquezin Sadan vuoden yksinäisyyteen.
Avainsana molempiin teoksiin on sisällissota ja sen mielivaltaisuudet. Juuri se saa molemmat kirjoittamaan rakastamilleen henkilöille teleportteja maagisen realismin maailmaan. Kaikki on teloituksen hetkellä kaunista, eikä mikään tee kipeää.
Kertojana Agualusan pensseli on kuitenkin kapeampi kuin Marquesin, ja välillä hän tuntuu siirtyvän kynään tai raaputtavan, ellei pahoinpitelevänsä tarinaansa veitsellä. Yleisen unohdusteorian lauseet olivatkin minulle varsinkin alussa jopa hieman vaikeita. Teos tuntui kuin se olisi liikaa tarinavetoinen. Tapahtumat, toiminta ja dialogi seurasivat toisiaan, eikä kuvailulle jätetty juurikaan sijaa.
– Kunnes tipahdin pohjoismaisen pullanmössönlepotuolini lävitse keskelle sisällissotaa, jossa valtiot, kansat ja heimot kävivät kaikkien sotaa kaikkia vastaan, panoksena valtavat luonnonrikkaudet. Siinä sisällissodan anarkiassa jokainen pelaa niillä korteilla, mitkä kullekin on sattunut tipahtamaan, eikä kukaan valita, jos kädessä on vain musta pekka.
Aloin ymmärtää ja myötäelää Ludovica Fernandes Manoa. Tarinavetoisuus alkoi tuntua juuri oikealta kerrontaotteelta.
Yleinen unohdusteoria kertoo Angolan tarinan vuodenvaihteesta 1975 aina vuoteen 2003. Se vyöryttää lukijan silmien eteen valtavan määrän rujoja mutta omassa elämässään todellisia henkilöitä. Ludon lisäksi tarinaa saa kuljettaa eteenpäin niin 10-vuotias katurikollinen, vanhan hallinnon palkkasotilas, mielipuolta näyttelevä leipurin poika, kommunistien salaisen poliisin etsivä kuin eteläisen Angolan paimentolaisetkin.
Yleistä unohdusteoriaa voisikin pitää syystä yhden nuoren afrikkalaisvaltion lähihistorian dokumenttina. Mutta jos kaipaat sen päätteeksi lähdeviitteitä, kaipaat turhaan.
Fiktion voimaa
Annetaan kirjan nimen kertoa tarkemmin fiktion voimasta:
Ludo on pysynyt eristyksensä ajan järjissään pitämällä säännöllistä päiväkirjaa, ensin asuntoon jääneisiin vihkoihin, ja lopuksi suoraan seiniin.
Viimeisenä elinvuonnaan, vapaan seinätilankin loputtua Ludo kirjoittaa:
Olin onnellinen tässä talossa, muutamina iltoina kun
aurinko kävi luonani keittiössä. Istuin pöydän ääressä.
Haamu [Ludon koira] tuli ja laski päänsä syliini.
Jos minulla vielä olisi tilaa, ja hiiltä, ja käyttökelpoisia
seiniä, voisin kirjoittaa yleisen unohdusteorian.
Huomaan muuttaneeni koko asunnon valtaisaksi
kirjaksi. Kun viimeinenkin kirjaston kirja on poltettu,
kun minä itse olen kuollut, vain ääneni jää.
Näissä huoneissa kaikki seinät puhuvat minun suullani.
Agualusan teos avaa näkymiä moneen suuntaan. Pohjoismaisen lukijan se pakottaa katsomaan kauas etelään.
Se on yhtäaikaa traaginen ja pistämättömän groteski. Naurattaa, vaikka ei pitäisi.
