Kirjailija Saara Henriksson tunnetaan ja tunnustetaan laajasti spekulatiivisen fiktion – eli tieteis- ja fantasiakirjojen lukijayhteisössä, ja hän on julkaissut kolme pitkää suorasanaista romaania ja yhden novellikokoelman vuodesta 2011 alkaen. Spekulatiivisen fiktion ystävät tuntevat hänet myös useista toimitustöistä (Osuuskumma) sekä novelliantologioista. Hän on muun muassa toimittanut yhdessä Erkka Leppäsen kanssa novelliantologian Huomenna tuulet voimistuvat (2013).
Henrikssonin heinäkuussa ilmestynyt novellikokoelma Valaanpyytäjän vaimo on fiktiota, joka ei luo pelkästään omaa maailmaansa, vaan myös omaa kielioppiaan ja kerronnan rytmiään, johon lukijan täytyy vain oppia. Tämä meinasikin olla tällä kertaa haastavaa.
Minulle Valaanpyytäjän vaimo oli ensimmäinen kunnon sukellus Henrikssonin proosaan. Aivan helppoa se ei ollut, ja olisinkin toivonut, että olisin saanut kirjailijan jälkisanat luettavaksi jo esipuheessa. Nyt sain tietää vasta lopussa, että kokoelmaan on koottu novelleja vuosilta 2011- 2023. Osa novelleista on julkaistu aikaisemmin spekulatiivisen fiktion julkaisuissa, osa on ennen julkaisemattomia, ja novelleja yhdistää (vinkeällä tavalla, johon palaan alla tarkemmin) yläkäsite historiallinen fantasia.
Niminovelli Valaanpyytäjän vaimo nosti odotukset korkealle. Novellin näkökulmahenkilö kertoo isoäidistään, tutkimusmatkailija Margaretista, hänen sulhasestaan Albertista sekä valaanpyytäjä Kristian Holmista. Eletään vuotta 1885, muutamaa vuotta ennen kuin norjalaiset Nansen ja Johansen tulivat tunnetuiksi uhkarohkeista yrityksistään saavuttaa pohjoisnapa niin laivalla kuin koiravaljakolla, ja jota koetettiin saavuttaa myöhemmin myös ilmapallolla.
Valaanpyytäjän vaimo on kylmään pohjoisen puhuriin kiedottu rakkaustarina ajalta, jolloin valaanrasvaa käytettiin niin energianlähteenä kuin voiteluaineena. Myös Christian Holm kerää rahoituksen ja varustaa laivan, jonka tavoitteena on saalistaa myyttinen meren jättiläinen, Leviatan. Tarinaa Margaretista, kahdesta miehestä, pohjoisesta jäämerestä, syntyvästä lapsesta ja jättivalaasta kerrotaan teon- ja tahdonsanoin, ja niin kuin Henriksson kirjoittaa, luonto on aina ihmiselle vieras, välimatka mittaamaton. Tekisi mieli lisätä: niin myös ihmisluonto. Loistava kokoelman aloitusnovelli.
Myös seuraava novelli, Cinemateekki, on toteutukseltaan kiinnostava ja ajatuksia herättävä rakentaessaan elokuvista päähenkilöidensä todellisuuden, mutta sen jälkeen kokoelma sukeltaa joksikin aikaa ongelmiin. Vihreän oksan kuningas jätti minut ensimmäiseksi hämilleen. Henriksson kertoo kokoelman jälkisanoissa, että novelli on julkaistu jo vuonna 2013 Usvazinessa. Valitettavasti minulla ei ole mahdollisuutta tarkistaa, onko novelli siirretty sellaisenaan kokoelmaan.
Hämmennyksen hetki koitti heti prologin jälkeen. Sivun 45 alusta on jäänyt pois vähintään sana, mutta todennäköisesti useampi jakso, koska toisessa jaksossa kerrotaan, ensimmäistä kertaa pisteestä, joka on tullut tarpeeksi lähelle. Ilmeisesti kirjan viimeisessä oikoluvussa on jäänyt huomaamatta, että yksi sivu on tipahtanut taitosta pois. Tämä, yhdistettynä useampaan novelliin jääneeseen typoon, häiritsi harmillisesti lukukokemusta.
Ruokaruotsi, syömäsaksa kasvatti hämmennystäni, mutta toisesta syystä. Novelli on kirjoitettu puhuttelumuotoon, eli siinä kertoja kuvailee Marialle ja Adalbertille kalastusmatkastaan Itä-Suomessa ja siellä kohtaamastaan joen hirviöstä.
Jouduin ongelmiin verbin aikamuotojen kanssa. Kertoja vaihtaa imperfektistä preesensiin ja takaisin kesken jakson ja usein epäsovinnaisissa paikoissa. Todellisessa, esittävässä tarinankerrontatilanteessa tämä on kenties luontevaa, mutta luettuun tekstiin tyylivalinta tuo turhan epäluotettavuuden tunnun. Olisinkin ehkä käyttänyt lukijan apuna muutamaa johtolausetta tai viittausta kuulijaan kohdissa, jossa puhuttelija keskeyttää kerronnan kertoakseen preesensissä yleisemmästä.
Mutta mikä kierrepallo…
Onneksi Valaanpyytäjän vaimo -kokoelma tihentyy jälleen loppua kohti mentäessä. Maat ja maanosat vaihtuvat. Kristallikarahvi vie Karibian merirosvokauden seikkailuihin, Arkistonhoitajan salaisuus kaksoismonarkian ajan Unkariin ja Budapestiin. Ajat ovat levottomat ja historia sanan mukaisesti tarinoita (story) ammottavilla aukoilla, epäluotettavuuksia täynnä olevia kronikoita ja perimätietoa kansoista, sodista ja tapahtumista. Eletään murroskautta esiteollisen ja teollisen ajan rajapinnassa ja koneet ovat yhtä uskomattomia kuin tarinatkin. Ehkä alan myös oppia Henrikssonin kielioppiin ja maailmaan. Siksi en yllätykään, kun wrightilaisen ja marxilaisen työväenaatteen poliittiseen törmäykseen osallistuu ihmissusi (Tehtaanpuiston hirviö)
Valaanpyytäjän vaimo -novellikokoelma palkitsee lopulta lukijan hienoilla kierrepalloilla. Unkarilainen veljeskunta vie lukijan takaisin Unkariin, mutta nyt kylmän sodan aikaan, ja tapaamme jälleen historiantutkijan ja Matias Corvinuksen renessanssiajan koodeksit. Ja viimeisessä novellissa tapaamme Margaretin uudestaan. Tutkimusmatkailijat Albert ja Kristian eivät kuolleetkaan, vaan löydämme heidät tavoittelemassa yhä unelmaansa, pohjoisnapaa. Kulkuväline on nyt vaihtunut ilmapalloon, joka vaeltaa vuorokausia pohjoisen myrskyn läpi.
En spoilaa Valaanpyytäjän vaimon tulevia lukijoita tämän enempää. Kerron vain, että Saara Henriksson maalaa lukijan verkkokalvoille huikaisevan kuvan pohjoisen meren syvänteistä nousevista tuhansista mustista perhosista.
Hurjia tyyppejä nämä tutkimusmatkailijat. Myös kielessä.
*
[edit 5.12. Allekirjoittanut ja Osuuskumma selvittivät edellä kerrottua sivun 45 puuttuvan-sivun-mysteeriä. Sivu on tippunut pois joistakin kirjoista kirjapainon prosessissa. Kustantamo selvittää asiaa, mutta tämä arvostelu on näiltä osin aiheeton / PL]
