Olemme Åbo Svenska Teaternin studionäyttämön lämpiössä, jossa yleisötyöntekijä Ida Ridberg pohjustaa piakkoin alkavaa Klockriketeaternin vierailuesitystä haastattelemalla ohjaaja Carl Almia. Tämä puolestaan aloittaa kysymällä meiltä, mitä tiedämme runoilija Carl Michael Bellmanista (1740-1795). ”Juomalaulut”, sanoo yksi. Toinen vastaa: ”Kustaa III”.
Kolmas saattaisi huomauttaa, että silloisen kaksoisvaltion Suomen puoliskolla, ei myöskään aikailtu mitä runouden harjoittamiseen tulee, sillä Pernajan Malmgårdista maailmalle lähtenyt Bellmanin aikalainen, kreivi Gustav Philip Creutz (1731-1785) oli paitsi diplomaatti myös ensimmäinen suomalainen runoilija; siksipä häntä Pariisissa kohdeltiinkin kulttuurin lähettiläänä.
Neroksikin arvioidun Bellmanin kirjoittamat Fredmanin epistolat ovat kestäneet aikaa Creutzin runoelmia paremmin ja kuuluvat elävään kirjalliseen traditioon tänäkin päivänä. Alm kertoo, että Bellman – Är jag född så vill jag lefva -produktiossa yhdistyvät Klockriken kulmakivet, puhutun dialogin lisäksi runous ja musiikki.
Ja Bellman itse, hän oli sekä sivistynyt ja oppinut että yhteen mieheen kääräisty poikkitaiteellinen show. Jos jälkimaailmalle säilyneissä nuoteissa mainitaan käyrätorvi tai huilu, se ei suinkaan tarkoita instrumenttia, ehei! vaan sitä, että Bellman kyseisessä kohdassa jäljitteli käyrätorvea. Hän oli matkija vailla vertaa. Jopa kuningas Kustaa III sai kunnian joutua hänen uhrikseen, tosin majesteetin itsensä kelpuuttamissa rajoissa. Estradilla mellastaessaan Bellman myös antoi äänen ja kielen silloisen yhteiskunnan syrjäytyneille, romahduksen partaalla horjahteleville juopoille ja heidän hengenheimolaisilleen.
Se ei ole kovinkaan miellyttävää nähtävää tai kuultavaa, niin loistavia kuin Klockriken näyttelijät ovatkin, niin oivaltavia ohjaus ja visualisointi. Jälkiturkkalaisin keinoin toteutettu pahoinvoinnissa rypeminen pakottaa meidät katsomaan alkoholismia suoraan silmiin: itsensä avuttomaksi, kelpaamattomaksi tai muuten vain ahdistetuksi kokevan ihmisen ainut tie vapauteen – tosin hetkelliseen – kulkee päihtymyksen kautta. Niin silloin, niin nyt. Jälkimmäisen puoliajan kuolemaa syleilevä tematiikka hellii katsojaa huomattavasti enemmän. Toki pitkin esitystä ripoteltu huumori, milloin karvas, milloin räävitön, helpottaa kokemusta.
Jälkeenpäin esityksessä riittää pureskelemista. Klockriken Bellman – Är jag född så vill jag lefva on hieno, taiteellisesti kunnianhimoinen teatterikokemus. Mutta se on myös muistutus siitä, miten vahvasti olemme kulttuurin ja kulttuurihistorian kautta kytköksissä länteen. Vaikutteet ovat rikkaus.
Tällä hetkellä taistelemme suomalaisen kulttuurin puolesta. Mitä se tarkoittaa? Että meillä on oikeus nauttia paitsi suomenkielisestä myös suomenruotsalaisesta, saamelaisesta, romaanien ja uussuomalaisten kulttuurista sen eri muodoissa.
