Brittein saarten merkittävimpiin varhaisiin modernisteihin kuuluvan May Sinclairin pienoisromaani Harriett Freanin elämä ja kuolema hätkähdyttää, koukuttaa ja aiheuttaa lukijassa jopa kihelmöintiä. Kirjailijan tarkkanäköisyys, terävä ote ihmisen psyykeen ja erinomainen tyylitaju yhdistyvät elämänpelkoisen mutta itsestään itselleen ihanneminän valehdelleen naisen muotokuvassa. Sitä paitsi viktoriaanisen ajan kasvatti Harriett Frean ja hänen lähipiirinsä koostuu ihmisistä, jotka jokainen meistä voi hyvinkin tuntea, jos uskaltaa tunnustaa sen itselleen.
Sinclair ei arkaillut käyttää oman elämänsä vaiheita kehikkona kirjoittaessaan naisesta, joka uskoi vilpittömästi omaan erinomaisuuteensa, suoraselkäisyyteensä ja pyyteettömyyteensä. Tosiasiassa Harriett Freanista kehkeytyi jotakin aivan muuta – mitä, sen näkemisen Sinclair jättää lukijalle.
Mielestäni tekstin kiehtovuus syntyy osaltaan juuri siitä, ettei Sinclair jätä analyysiaan syistä ja seurauksista valmiiksi tarjolle. Hän vain kertoo tapauksista, usein sinänsä varsin eleettömästi, jotka jälkeenpäin tarkasteltuna paljastavat Harriet Freanin todellisen minän. Teksti etenee vaivatta, lauserakenteet ovat selkeitä ja kieli luontevaa. Ilmaisun voimaa ei näennäisen yksinkertaisesta tyylistä puutu. Lukija sukeltaa kepeästi hyvinvoivan luokan viktoriaaniseen maailmaan. Mutta kuin huomaamatta heleään ja aurinkoiseen tunnelmaan ilmestyy säröjä, jotka repeävät halkeamiksi. Lukija havaitsee hienoisista vihjeistä, miten se todellisuus, johon Harriett-tyttönen oli kasvanut, murenee. Yksi kysymys räjähtää tietoisuuteen: mitä tapahtuu ihmiselle, joka ei kykene kasvamaan, joka ei halua kehittyä eikä suostu näkemään itseään suhteessa muihin.
Vaikka Sinclairin teos on pienimuotoinen ja siksi joutuisasti luettavissa, sen sisältö painaa paljon. Harriett Frean päähenkilönä polkee omaan alitajuntaansa ahdistavat kysymykset manipuloinnista, riippuvuuksista, vastuun pakoilusta, rakastetuksi tulemisen pelosta – listasta tulee pitkä. Mitä syvemmälle ruumiin- tai oikeastaan sielunavaukseen kirjailija lukijaansa johdattaa, sitä enemmän tämä joutuu pohtimaan omia kipujansa. Kiteytettynä: kenen elämää minä elän? Jos en omaani, niin mitä siitä seuraa?
Sinclair, omalta nimeltään Mary Amelia St. Clair (1863-1946), oli alkoholisoituneen isän ja ankaran uskonnollisen äidin tytär ja ainoa eloon jäänyt kuudesta lapsesta. Hän käytti ilmeisesti ensimmäisenä tajunnanvirta -termiä, työskenteli paitsi prosaistina ja lyyrikkona myös filosofina, kääntäjänä ja tarkkavainuisena kriitikkona. Esim. Ezra Pound kuului kirjailijoihin, joita hän nosti arvioissaan julkisuuteen.
Ehkä Sinclair on jäänyt Suomessa syrjään yksinkertaisesti siksi, että alkuteos Life and Death of Harriett FePuarn julkaistiin 1922, jolloin saksalaista ja ranskalaista kirjallisuutta seurattiin meillä aktiivisemmin kuin englantilaista. Joka tapauksessa suomennoksen julkaiseminen on Punokselta todellinen kulttuuriteko.
