Jos kiinalainen kulttuuri janottaa, lue FT Tero Tähtisen kiinalaisen kirjallisuuden 2500 -vuotiseen historiaan perehdyttävä teos Kuunkajoa lootuslammella. Jos Kiinan valtion historia kiinnostaa, se kannattaa myös lukea. Ja jos olet kiinnostunut ennen muuta kaunokirjallisuudesta, lue ainakin Tähtisen kokoamat runot ja proosakatkelmat.
Ennen kaikkea: aloita lukemalla Tähtisen taustoittava johdantoteksti. Sen jälkeen tiedät, esimerkiksi, että hän ei tarkoita Kiinalla nykyistä kansallisvaltiota, vaan sen maantieteellisellä alueella vaikuttanutta sivilisaatiota. Sen sisäistäminen avaa teoksen sisältöä olennaisella tavalla. Ja sisältöä riittää!
Olen harvoin lukenut kirjallisuudentutkimuksen alaan kuuluvaa tietokirjaa useampaa kertaa peräkkäin silkasta lukemisen ilosta, mutta Kuunkajoa lootuslammella houkutteli siihen. Ensin minua johdatti uteliaisuus, olihan käsissäni ensimmäinen suomenkielinen laajasti kiinalaisen kirjallisuuden historiaa käsittelevä teos. Sitten riemastuin sen kaunokirjallisesta osuudesta, etenkin klassisesta runoudesta. Kolmannella kerralla uppouduin yhteiskunnallisiin näkemyksiin. Neljäs kerta on parhaillaan menossa, ja huomaan löytäväni nykykirjailijoiden näkemyksistä siltaa Euroopankin – periaatteessa toki ennakoimattomaan – tulevaisuuteen.
Tähtinen on koostanut teoksensa artikkeleista. Rakenne mahdollistaa pelkkien lukijaa sillä hetkellä kiinnostavien osuuksien poimimisen. Rusinat pullasta -metodiin sisältyy tässä tapauksessa suuremmanpuoleinen riski. Jos loikkaa vaikkapa kiinalaista kirjallisuuskäsitystä käsittelevän osuuden yli, jää paitsi siitäkin olennaisesta tiedosta, ”että wen – kuviot ja kirjallisuus – syntyy yhdessä taivaan ja maan kanssa. Kaikki luonnonilmiöt auringosta ja kuusta sekä vuorista ja joista lähtien seuraavat luonnollista kiertokulkuaan ja muovautumistapaansa. Tämä oivallus on koko kiinalaisen kirjallisuuskäsityksen ydin.”
Sekä Tähtisen alkajaisiksi tarjoama seikkaperäinen taustoitus että ensimmäisesessä osassa käsitellyt aiheet ovat mielestäni tarpeellisia, jotta jälkimmäisen osan sisältöjen syy-seuraussuhteet avautuisivat mahdollisimman monesta näkökulmasta. Tähtisen reima ote puhuttelee kaltaistani jälkitaistolaisessa ilmapiirissä opiskellutta lukijaa vaikkapa silloin, kun hän siteeraa hollantilaista historioitsija Frank Dikötteriä. Tämän mielestä tasavallan aika (1911-1949) oli huonoista puolistaan huolimatta yhteiskunnallisen avartumisen ja kulttuurisen kosmopoliittisuuden aikaa: ”—globalisaatio, pikemminkin kuin vallankumous, näyttää olleen – jälkiviisaasti tarkasteltuna – kehitystä ajava voima kylmää sotaa edeltäneenä puolen vuosisadan ajanjaksona”.
Erityisen kiinnostava on essee nobelisti Mo Yanin tuotannon yhteiskuntakriittisyydestä, jossa kirjoittaja maalaa säikäyttävän sillan tulevaisuuteen: ”Ma ja Yan kuvaavat kirjoissaan koko kansakunnan läpäisevää moraalista vararikkoa, joka leviää pitkin Xin uljaan uuden Kiinan yhteiskuntaruumista kuin virus. Se tuhoaa yhtä lailla etuoikeutetut mutta papukaijamaisiksi pelotellut virkamiehet sekä irti riistäytyneen egoismin myötä tavalliset kansalaisetkin.” Vain Kiinassako?
Tähtinen kirjoittaa tutkijan täsmällisyydellä ja perehtyneisyydellä, mutta hän päästää myös oman itsensä, ihmisen, näkyville, ja juuri siinä on tämän teoksen suola. Sisällön laaja-alaisuus avartaa lukijaa. Kun saamme lukea mm. kiinalaisesta huumorintajusta tai erakkorunoilijoista, meille raottuu ovi kiinalaisten sielunmaisemaan yllättävällä tavalla.
Tähtisen teos todistaa osaltaan kirjallisuudentutkimuksen voimasta luoda perspektiivejä ja sitä kautta lisätä ymmärrystä eri kulttuureista. Kustantajien haaste liittyy korkeatasoisen tieteellisen tutkimuksen popularisoinnin muotojen kehittämiseen. Tietokirjallisuuden lukemisen perinne viihtymisen muotona lienee ravistunut. Lehtiartikkeli tai podcast ei kuitenkaan korvaa painettua kirjaa, jonka kautta asiat hahmottuvat juurevammin. Onneksi nuoret ovat alkaneet vaatia painettuja oppikirjoja takaisin. Täytyykö heidän vaatia myös painettuja tietokirjoja?
