Hyvä lukija, muistatko Rebekkaa? Tai sen kirjailijaa Daphne du Maurieria? Oletko janonnut ja hinkunut ja kaivanut viimeisiä pennejäsi taskun syvyyksistä päästäksesi nauttimaan Brittein saarille kelvottomasta säästä, kaameasta ikivanhasta asumuksesta, jonka seinät huokuvat paitsi historiaa myös itkua ja hammasten kiristystä, ja – jos konkreettisen matkan sijaan joudut tyytymään mielikuvitusmatkaan – aivoja ärsyttävästä juonesta?
Ole huoletta: anglosaksisen psykologisen trillerin mestari Daphne du Maurier on saanut kelvollisen manttelinperijän. Hänen nimensä on Alice Feeney, hänkin on lukenut Walter Scottinsa ja muut historiallisen romaanin ja jännitysviihteen taitajat, kouliintunut sujuvaksi sanankäyttäjäksi ja hillittömän taitavaksi juonen ja rakenteen kehittelijäksi ja hiipivän kauhun luojaksi.
Kivi, paperi ja sakset liikkuu ketterästi Lontoosta Skotlantiin ja USA:han, 2020-luvusta jokusen vuosikymmenen verran taaksepäin ja – jottei mikään olisi liian ilmeistä – vielä avioliitosta avioliittoon. Takakannessa Feeneytä kehaistaan ”psykologisten trillereiden mestariksi”, eikä suotta.
En ihmettele, että Feeneyn kirjojen myyntiluvut liikkuvat miljoonissa ja niitä on käännetty vaikka mille kielille. Ainakin tämän ensimmäisen käsiini osuneen Feeneyn sisältö on sillä tavoin yleispätevää ja vangitsevaa, että se toimii kulttuurista riippumatta kaikkialla, missä Hitchcockin elokuvat ovat keränneet katsojia. Siihen voi turvallisesti uppoutua silloin, kun on pakko päästä pakoon arkea. Tarina vie mennessään, henkilöt kiehtovat, ja ennen kaikkea Feeney osaa kirjoittaa. Rivakkaa viihdettä, kerta kaikkiaan!
Eniten arvostan kuitenkin sitä, että trillerillä on kova, luodin tavoin vaikuttava ydin. Se käsittelee jopa pahuutta. Se ampuu maaliin. Ja se on – ? Kysymys syyllisyydestä, ja vähän muustakin, mutta sitä erittelemään en ryhdy, etten veisi keneltäkään lukemisen ja yllättymisen iloa.
