Voisiko Arja Saijonmaan muistelmateos olla nimeltään mitään muuta kuin Laulu vapaudelle? Me 60-luvun tuotteet muistamme hänet jo kansakouluikäisestä – ehkei niinkään Ylioppilasteatterista, mutta Lapualaisoopperasta, josta kohistiin niin, että lapsetkin sen huomasivat. Ihan nuorimmilla voi olla mielessään Elämäni biisi, ja suurimmalla osalla Violetta Parran koskettava Elämälle kiitos. Monella taitaa olla myös sydämeen syöpynyt suosikki, jonka nimeä ei välttämättä halua paljastaa, ellei se nyt satu olemaan Kalle Tappinen. Joka tapauksessa muistelmien loppuun liitetty diskografia on plus 15 -kokoa, henkilöhakemisto kunnioitettavan laaja ja palkintojen ja arvomerkkien luettelo ajatuksia herättävä.
Saijonmaan ura, joka sivumennen sanottuna hakee komeudessaan vertaistaan oman lajinsa edustajien keskuudessa, alkoi toden teolla solistin tehtävästä Mikis Theodorakisin maailmankiertueella. Kaatoivatko Theodorakisin laulut vapaudelle Kreikan diktatuurin? Ainakin ne olivat kaatamassa sitä. Ja Saijonmaa on jatkanut samaa tietä, työskennellyt laulajana demokratian ja rauhan puolesta. Se on yksi osa hänen tarinaansa. Toinen liittyy lapsuuteen Mikkelissä, kolmas sellaiseen suomalaisuuteen, jonka tunnistaa, näkee ja ymmärtää vain matkan päästä. Fakta on sekin, että Arja Saijonmaa on teoistaan tunnettu ja julkisuuden henkilö. Diskografiaa riittää siinä missä henkilöhakemistoakin. Ne kertovat toki jostain, kuten siitä, että kyseessä on ihminen, joka työskentelee ahkerasti, uskaltaa ottaa haasteita vastaan ja solmia työn kannalta välttämättömiä suhteita.
Kaikki se on omalla tavalla kiinnostavaa, mutta minua askarruttava aines löytyy vääräoppisuutta käsittelevästä katkelmasta. Arja Saijonmaa kertoo, miten hän joutui taistolaisten sinipaitojen eristämäksi, koska Theodorakisin musiikki oli heidän (Kaj Chydenius etunenässä) mukaansa pannassa DDR:ssä. Välikohtaus johti, ainakin sivustaseuraajan mielestä, paitsi savustamiseen ulos oikeaoppisista suomalaisista kulttuuripiireistä, myös muuhun hyvään. Ruotsiin muuttoa seurasi entistä monipuolisempi pohjoismainen ja kansainvälinen ura. Olisiko sen luominen ollut mahdollista silloisesta Helsingistä käsin? Toisaalta: jotkut, julkisuudessa kovin näkyvät suomalaiset taiteilijat olivat ilmeisen sumutettavia ja miellyttämisenhaluisia koko 60-70 -luvun (kuten monet poliittiset ja talouden vaikuttajat) ja vääristivät näkemyksiä sekä kulttuurielämästä että taiteilijoista. Voiko sillä olla vaikutusta vielä nytkin?
Ihailen myös Arja Saijonmaan taitoa tasapainotella yksityisen ja yleisen välillä. Hän tuskin kertoo paljoakaan sellaista omasta elämästään, mistä ei julkisuudessa olisi jo kirjoitettu. Painopiste ei ole sinänsä urassa, vaan työssä. Valittamiseen hän ei sorru, joskin pienet taiten valitut yksityiskohdat valottavat sitä painetta, missä esiintyvä taiteilija elää voidakseen tehdä työtä, johon hän on kutsuttu. Viesti on selkeä: ennen kuin kadehdit, kysy itseltäsi, olisitko jaksanut ja halunnut ja uskaltanut ryhtyä samaan.
Tyylillisesti teksti on sujuvaa, joskaan ei kaunokirjallisesti mitenkään erityistä. Eikä sen tarvitsekaan olla! Lukeminen oli miellyttävää. Sitä paitsi huomasin kirjoittajan sanavarastoon kuuluvan ilmaisuja, jotka ovat käyneet harvinaisiksi. Ne liittyvät ihmisoikeuksiin, rauhaan, oikeudenmukaisuuteen ja demokratiaan.
