Taiteen kokeminen tekee hyvää, ammatista huolimatta. Jokainen on siinä kokemusasiantuntija. Kun sävelet ryöppyävät, alitajunnasta nousee jotakin sellaista, minkä oli unohtanut, mitä ei tiennyt koskaan kokeneensa, mitä ei ole koskaan tuntenut. Värien aallonpituudet ja muotojen yllätykset tunkeutuvat psyykeen ja vaikuttavat tavalla, jota ei ole havainnut ennen kuin tajunnasta nousee tuoretta kieltä. Tanssi, kiitos peilisolujen, liikuttaa kehoa, kunnes siihen säilötyt tunteet kihelmöivät iholla ja ajatuksissa sanoiksi saakka.
Kirjailijalle, jos kelle, muut taiteenlajit ovat elävän ilmaisun leipää.
Salon taidemuseo Veturitalli on sanankäyttäjälle usein aarreaitta. Kun tein pyhiinvaelluksen Erika Adamssonin teokselta toiselle (kesänäyttely Paikan henki), eri aikakaudet tulivat todeksi, ja kerran eläneet ihmiset tulivat koputtelemaan mieltäni. Saman ilmiön olin kokenut jo Harro Koskisen Aika saaressa -näyttelyssä.
Eikä tässä kaikki. Kun uppouduin yhdessä Suomen ihastuttavimmista pienistä taidemuseoista, Lapinlahdella sijaitsevassa Eemilissä sekä Halosen taiteilijasuvun vaiheisiin ja jatkoin tuolloin esillä olleisiin kahteen hienoon näyttelyyn, aloin pohtia, miksei museoissa voisi järjestää iltanuotioita.
Iltanuotioita? Niin, elävän kirjallisuuden ja tarinoinnin iltoja.
Tunnustan kärsiväni ahtaudesta, kansanjoukoista, melusta. En tiedä mitään koettelevampaa kuin kirjamessujen tungos ja kovin usein itseään toistavat kirjailijahaastattelut.
Mutta jospa voisimmekin kokoontua paikkaan, jossa loimottavista teoksista sinkoaa kipinöitä, runojen ja tarinoiden, kysymysten ja keskustelunaiheiden siemeniä?
Nuotiolla voimme lämmitellä samassa piirissä. Ihminen tulee näkyväksi vaikkei kipuakaan korokkeelle, tulee kuulluksi ilman äänenvahvistimia. Ja saattaapa siinä syntyä runokin, tai tarinan aihe.
