Keltainen sadetakki on Kaisa Saksan esikoisteos, dekkari. Lajityyppi hieman arveluttaa. Detektiivi- eli salapoliisiromaanissa keskushenkilö on perinteisesti ollut lain ja järjestyksen kannattaja, joka on nuuskinut selville todellisen syyllisen ja saattanut tämän teoistansa vastuuseen.
Saksa rikkoo römäkästi perinteitä, mutta miten, missä ja niin edelleen, se jääköön lukijan pääteltäväksi. Roimat otteet, mitä oikeaan ja väärään tulee, ovat hänen dekkarinsa tervetulleinta antia.
Kirjoittajana Saksa on lupaava, hänellä on kunnianhimoisia pyrkimyksiä ja oivallista kieltä. Silti tekstiä rasittavat esikoisen tyyppiviat: on monipäinen henkilörypäs, joka hyötyisi harvennuksesta; juonenpäitä repsottaa sen sijaan, että niitä olisi punottu tiiviimmin pääjuoneen; henkilökuvauksessa kirjoittaja lankeaa turhan usein laveahkoihin selostuksiin tai toteamuksiin.
Harmillisesti teoksen maisemakuvauksessakin on paikoin samaa turhaa laveutta ja ulkokohtaisuuden tuntua. Rakastan Säyneisten ja Viitaniemen seutua, mutta Saksan tekstin mukana en pohjoissavolaisille kulmakunnille oikein päässyt ja Vantaasta ja Raaseporista jäi ulkokohtainen olo. Uskon silti, että Saksan vahvuus voisi hyvinkin olla monipuolisessa maiseman-, tunnelman- ja ajankuvaus, jos hän saisi tässä vaiheessa tuekseen rivakkaotteisen kustannustoimittajan. Keltainen sadetakki ja kumisaappaat, kalareissut ja muistelot eivät riitä nostalgian levittämiseksi koko teoksen mitalle.
Tarinassa, joka kertoo paluumuuttaja-DI:stä, naapurustosta, rikoksen teille hairahtaneesta kaverista ja kansainvälistä uraa luoneesta nuoruuden lemmitystä, on kiinnostavia aineksia ja oivaltavaa kasvavan nuoren psyyken ymmärtämystä, joskin ohuelti ja niukemmanpuoleisesti. Opettajamainen henkilöiden toiminnan syiden ja seurauksien selvittely niistää valitettavan paljon mehukkuudesta, johon perusasetelma antaisi mahdollisuuksia. Kokonaisuutta rasittaa paikoin kerronnan epätasaisuus. Luistava teksti jää toisinaan laahaamaan.
Vastapainona monet dialogit ovat hyvää työtä, ja niiden kieli kuvastaa sattuvasti puhujan persoonaa ja maailmaa. Osa kohtauksista on niin jännittäviä, että luin ne silmät kiinni, tai vähän raollaan… (Ja petyin, kun tarina töksähti onnelliseen loppuun aivan liian nopeasti.)
Nähdäkseni Saksan esikoisen hataruudet olisivat olleet vältettävissä kustannustoimittajan työllä. Vai onko jokaisen aloittelijan kompastuttava samoihin kuoppiin?
Joka tapuksessa uskon Pirkko Arhipan dekkarien ystävien löytävän Keltaisesta sadetakista paljon mieleistä. Jään odottamaan Saksalta seuraavaa kirjaa!
