Muistatteko pikkunorsu Babarin? Pieni Babar elää onnellisena muiden norsujen ja emonsa kanssa. Sitten julma metsästäjä surmaa Babarin emon, ja Babar pakenee kaupunkiin, jossa ystävystyy vanhan rouvan kanssa. Elämä kirkastuu. Sittemmin norsujen kuningas nielaisee myrkkysienen, ja serkkunsa kanssa kihlautuneesta Babarista tulee hänen seuraajansa. Vastapainoksi suruille tarinassa kimmeltää toivoa ja valloittavaa huumoriakin.
Ranskalainen kahden pojan äiti Cecile de Brunhoff kertoili iltaisin Babarista lapsilleen liki vuosisata sitten. Hänen taiteilijapuolisonsa Jean de Brunhoff (1899-1937) tarttui kynään ja väreihin, kirjasi puolisonsa kertomukset ja laati niihin kuvitukset. Babar, yksi maailman ensimmäisistä kuvakirjojen sankareista, oli syntynyt.
de Brunhoff ei koreile sanataiteen keinoilla, mutta väreillä ja viivoilla, kirjaintyypeillä ja taitoilla hän tekee taidetta sitäkin enemmän. Ehkä kuolettavaan tuberkuloosiin sairastunut nuori perheenisä halusi keskittyä tallentamaan sen, mistä koko perhe oli ammentanut yhdessä iloa. Sillä iloa Babarin tarina välittää sekä lukijalle että kuulijoille, vaikka murheellisiltakaan tunteilta ei voi välttyä.
Lapsuudessani Babar-sarja kuului suosikkeihini. Omat lapseni ovat rakastaneet sitä, ja nyt vain odotan pääseväni lukemaan Babareita lapsenlapselleni. Kirjojen ihanuus syntyy ainakin osittain siitä, että suorasukaiset, selkeät lauseet ja niihin yhdistyvät hurmaavat harmaan, vihreän ja oranssinpunaisen sävyihin viritetyt, ja viehättävän kepeät piirrokset herättävät lapsessa mielikuvittelun halun. Sanan ja kuvan toisiaan täydentävä harmonia hellii betonibrutalismin, asvalttiaavikoiden ja liikennemelun keskellä varttuvaa lasta ja hänen kanssaan Babarin seikkailuihin uppoavaa aikuista. Jokaiselta sivulta huokuu aitoa, rakastavaa tunnelmaa – kenties de Brunhoffin kodista.
