Tsekkiläisen nykykirjailijan Katerina Tučkován historiallinen romaani Viimeiset jumalattaret (suom. Susanna Räty) on nautittavaa luettavaa. Se nojaa tanakasti kaunokirjallisuuden peruspilareihin: hiottuun tyyliin, ilmeikkääseen kieleen ja syvälliseen sisältöön. Kaikki ovat huippua. Minä en voinut aloitettuani laskea sitä käsistäni ennen toiseksi viimeistä lukua. Silloin pidin taukoja, jotta voisin pitkittää kokemusta.
Kiehtova mutta raadollinen tarina kertoo etnologi Dora Idesovásta, joka Tsekin vapauduttua sosialismin ikeestä pääsee käsiksi arkistoihin ja muihin lähteisiin, joiden avulla hän ryhtyy tutkimaan lapsuuden asuinseutunsa Valkoisten Karpaattien tunnettuja parantajanaisia, jumalattariksi kutsuttuja, ja omaa synkeää menneisyyttään.
Vaihtelua ja värejä löytyy vain luonnosta. Ihmiset lievittävät olemisen tympeyttä viinalla, joka sumentaa tulevaisuushorisontin. Eteenpäin siirtymisen estävät nilkoissa painavat natsismin ja sosialismin kahleet. Katolinen kirkko palvelee kahdesta herrasta jompaa kumpaa papin mieltymysten mukaan. Jumalattarien ikiaikainen, kokemusperäinen viisaus ja patriarkaalisen arvomaailman omaksuneiden miesten sumeilematon väkivalta pulpahtelevat pinnalle vielä lukemisen hetkellä.
Liitän teoksen jatkumoon, johon kuuluvat saksalaisen Günther Grassin elämäkerrallinen Sipulia kuoriessa, puolalaisen nobelistin Olga Tokarczukin teokset, ranskanjuutalaisen Elisabeth Gillén fiktiivinen elämäkerta Vartiotorni äidistään, venäjänjuutalaisesta kirjailija Irene Nemirovskysta, ja Katja Petrovskayan juutalainen sukutarina Ehkä Esther.
Nämä teokset, joissa fakta, fiktio, dokumentit, kuulopuheet ja kirjailijan oma sisäinen kokemus ja totuus sekoittuvat ja valaisevat räiskyvän kirkkaasti nykyeurooppalaista ajatus- ja arvomaailmaa, kuuluvat aikalaiskirjallisuuden ehdottomaan parhaimmistoon. Niille on yhteistä kerronnan eri aikatasojen ja tapahtuma-aikojen vaihtelu, mutta myös siirtymät päähenkilön sisäisissä aikaulottuvuuksissa. Samalla kirjailijaa vie sinnikäs pyrkimys syyttömiin kohdistuvan vihan syiden jäljittämiseen. Kirjailija pyrkii sen henkisen perinnön paljastamiseen, joka tekee meistä suvaitsemattomia, salakavalia, ahneita ja vihan viemiä sen sijaan, että tavoittelisimme rakkautta ja elämisen iloa.
Ylisukupolviset traumat
Doran kohtalossa kertautuvat ylisukupolviset traumat. Raa’asti surmatun naisen tyttärenä ja sosialismin viholliseksi syytetyn tietäjä-tädin kasvattina hän joutuu piinattavaksi koululaisten asuntolaan, ponnistelee työn ohessa yliopistossa, valmistuu kansatieteilijäksi ja pääsee arkistojen avauduttua vihdoin selvittelemään oman taustansa arvoituksia. Kyse ei ole pelkästään skitsofreenisesta – naurettavasta, ellei se olisi niin julma – yhteiskuntajärjestelmästä ja yksilöiden pahuudesta. Suurennuslasin alle joutuu myös naisten sukupolvesta toiseen kulkenut parantamisen taito, siihen liittyvä tieto ja näkijän kyky.
Tučkován analyysissä parantamisen ja näkemisen ihmeellinen lahja muuntuu tuskaa kylväväksi taakaksi, jonka kantajasta tulee uhri. Pohjimmiltaan on kyse ominaisuuksista, joiden ansiosta ihmistä ei voi alistaa, manipuloida eikä hänen mieltään ottaa haltuun. Jumalattariksi kutsuttujen, parantajiksi ryhtyneiden kansannaisten murheellisesta kohtalosta tulee symboli koko Euroopan vaiheille. Mutta kertooko Tučková, kirjailijan työn kautta näkijöiden perillinen, myös Euroopan tulevaisuuden?
Katerina Tučková on kutsuttu Helsingin kirjamessuille viralliseksi kansainväliseksi kirjailijavieraaksi. Hän esiintyy pe 24.10.2025 klo 16.30.
