Johanna Forssin esikoisromaani Pidot on sukellus juhliin, joista haluaisin lukijana paeta nyt ja heti. Niissä nurkat, näyttämöt ja uima-altaat notkuvat botoxilla pullistettuja selfienarkkareita, joiden kieli on yhtä ohutta kuin sivistys mutta puheet paksuja. Vähemmästäkin tympääntyy!
Onko S&S:n kustantaja Forss kirjoittanut taparomaanin Suomesta tässä ja nyt? Ehkä, mutta jäljet vievät kyllä muinaisiin roomalaisiin, joista joku (vahvat epäilykset kohdistuvat Petronius Arbiteriin) tallensi yksityiskohtaisesti sen ajan raha-ahmatin julkkisbileitä.
Kun sentinvenyttäjä-valokuvaaja Maria harhailee kouluaikaisen ystävättärensä, tapahtuma-aikaan muhkeaa omaisuutta naiiveilta seuraajiltaan louhivan Mariannen hää- ja firmanlanseerausbakkanaaleissa, luen kuvausta kuin kauhuromaania. Ihmiselle, joka tuijottaa työhuoneensa ikkunasta saariston jäälakeutta ja kuuntelee lähimetsässä hiihtävien kyläkoululaisten heleitä ääniä, Forssin kuvaus helsinkiläisten taiteilijoiden kyynärkoukkumaailmasta on kuin menopaluu hissillä helvettiin.
Olkoon siis taparomaani, joka sisältää koomisia aineksia. Mutta lukiessani loputtomasta, luonnonvaroja vastuuttomasti kuormittavasta videoimisesta ja kuvien kylvämisestä eri kanaviin, vahvistuu vertailukohdaksi lähteen laidalle näivettyvä Narkissos – vai sittenkin Oscar Wilden klassikko Dorian Grayn muotokuva? Sitä paitsi Forssin muotihuolta ympäristöstä jakavat tykkäyksien kalastelijat, jotka kelluvat paratiisisaarilla lotraamassa niukat vesivarannot tyhjiksi, herättävät minussa säälinsekaista raivoa paperiversioinakin.
En suostu lukemaan Forssin Pitoja satiirisena aikalais- ja ajankuvauksena, viihteenä tai ystävyyden romahtamisesta kertovana proosana. Toki siinä on rutkasti edellämainittuja piirteitä, mutta minulle se avautuu voimakkaasti yhteiskunnallisena romaanina.
Marian ja Mariannen elämänvaiheiden ja heidän omaksumiensa arvojen kautta avautuu kaksoisperspektiivi erilaisten lähtökohtien (vakavaraisen ydinperheen versus moniongelmaisen yksinhuoltajakodin) vaikutukseen. Ovatko he siskoksia vai kenties yksi ja sama persoona, jonka kahta mahdollista kohtaloa kirjailija tutkii?
Jos Forssin leveällä pensselillä maalaamat pidot ovat totta, en suostu huokaamaan ”ei mitään uutta auringon alla”, vielä vähemmän päivittelemään ”oi aikoja, oi tapoja!”. Sen sijaan tuhahdan: ”On sääli ilmistä”. Ja jään odottamaan kirjailijan seuraavaa romaania. Sillä juuri näin yhteiskunnallista, kantaaottavaa ja tekojemme ja minuutemme peilinä toimivaa proosaa on kirjoitettava tässä ajassa, näissä reunaehdoissa.
