Milloin viimeksi näit painajaisia suljettuasi kirjan? Minulla oli repaleinen, ahdistunut yö luettuani Xiao Hongin (1911-1942) omien lapsuudenmuistojensa pohjalta kirjoittaman Hulanjoen tarinat. Lapsimorsiamen julma kohtelu ja hänen hirvittävä kuolemansa todistivat, mihin lukutaidottomuus, taikausko ja tietämättömyys johtavat.
Kiinassa, Hulanissa syntyneen Xiao Hongin viimeiseksi jäänyt teos Hulanjoen tarinat on kaikesta puistattavuudestaan huolimatta vangitseva kurkistus köyhän koilliskiinalaisen kaupungin asujamiston arkeen ja juhlaan viime vuosisadan alussa. Jos genretä kysyttäisiin, ehdottaisin romaanin sijaan omaelämäkerrallista kertomuskokoelmaa. Taustalla loimottavat myös kirjailijan feministiset näkemykset, kuuluihan hän Kiinan tasavallan aikaisiin yhteiskunnallisista kysymyksistä kiinnostuneisiin naiskirjailijoihin. Muutakin aineistoa hänellä riittää kuin folkloristilla tai etnologilla ikään, mutta hän ei erehdy käsittelemään sitä kuin tutkimusta, vaan jokainen konkreettinen yksityiskohta tai teko liittyy ihmisten elämään. Hong on solahtanut pikkutytön kuluneisiin vaatteisiin, kurkkii saman pihapiirin talojen paperi-ikkunoiden repeämistä tai seinänraoista, penkoo arkkuja, pihistää herkkuja ja leikkii takapihalla rakkaimman ihmisensä, vaarinsa kanssa. Toden tuntu, kokemuksellisuus, huokuu joka sanasta.
Väkivalta, jopa julmuus, ovat liki kaikessa tekemisessä läsnä: suhteessa vielä alistetumpiin ihmisiin, eläimiin ja tietysti lapsiin. Siihen syyllistyvät eritoten naiset. Hong ei kirjoita kantaa ottaen, vaan enimmäkseen ympäristöään tarkkailevan lapsen näkökulmasta. Hän jättää eettiset tai moraaliseet päätelmät lukijalle ja tyytyy paljastamaan omat arvonsa siinä, mitä valikoi kerrottavakseen. Ihmiskuvaajana hän on taitava, sukeltaa yhtä sulavasti traumatisoituneen miehen kuin shamaanin tai vihaansa lapsen pahoinpitelyyn purkavan naisen mieleen. Mutta eniten minua kiehtoo hänen kykynsä poimia miljöistä olennainen. Lukija nielee homeista olkipölyä vajassa, jossa on yhtä kylmää kuin ulkona ja jossa vastasynnyttänyt äiti imettää vauvaansa; lapsi saa syödäkseen kaivoon hukkuneen ankan lihaa, eläimet ja ihmiset uppoavat tien pohjattoman syvään mutalutakkoon.
Rauno Sainion suomennoksessa kuulee vuoroin pikkuvanhan lapsen puhelevan, vuoroin aikuisemman kertojan selvittävän oopperoiden tai muiden perinteiden merkityksiä. Kieli vahvistaa läsnäolon tuntua ja välittää onnistuneesti sekä aikakautta, kylän ilmapiiriä, säiden ja vuodenaikojen vaikutusta että ihmissuhteiden lämpötilaa.
