Maritta Hirvosen romaanissa Allegro Barbaro ei soi vain Béla Bártokin sävellys, tai monen muun Unkarin musiikin kulta-ajan säveltäjän sävelet. Siinä kajahtelevat myös diktatuureihin turvautuvien pelkureiden saapasmarssit, sirkusmaneesin raoista kantautuvat riehakkaat tahdit, nyky-Budapestin liikenteen kumu.
Hirvonen luotaa samanaikaisesti sekä yhteiskunnallista ja poliittista tilannetta että yleisemmin mielialaa Euroopassa, mutta eritoten Unkarissa. Hän jäljittää niitä kokemuksia, joita toisen maailmansodan elänyt sukupolvi on siirtänyt seuraaville ja jotka enemmän tai vähemmän tiedostamattomina painavat nykynuorten mieltä, värjäävät maailmankuvaa ja ruuvaavat asenteita. Samalla hän kirjoittaa rakkaustarinoita, ei välttämättä kauniita tai toiveikkaita, vaan todentuntuisia.
Romaanin päähenkilö on oikeastaan sen kuvaama aikakausi ja ilmapiiri. Jos nyt joku pitäisi perinteisemmin nimetä, se olisi ilman muuta unkarilaistaustainen, saksalaisen sirkusperheen poika Péter, joka lähtee isoisänsä synnyinkaupunkiin Budapestiin onneaan etsimään. Toki hän sen löytääkin, monen ihmisen kohtalon selvittämisen kautta. Onni on nimeltään Natalia, venäläinen sirkuslainen. Lisäksi se on kutsumus ja työ. Ja jos lukija välttämättä haluaa ruotia teosta useammasta näkökulmasta käsin, sen voinee lukea tavallaan allegoriana Euroopan ja Venäjän suhteesta.
Hirvosen kerronta yksinkertaisesti vetää mukaansa. Kirjailija kytkee Unkarin historian ja kulttuurin tuntemuksensa tapahtumiin ja ihmisten kokemuksiin hyvinkin kiehtovasti. Vierastin monien dialogien arkikieltä, joka minusta vaikutti teennäiseltä, vaikka saattoikin avata joidenkin puhujien persoonaa verrattuna hienosyisempiin ja herkempiin henkilöihin. Tarina liikkuu eloisasti tässä päivässä, sukeltaa menneisiin ja palaa takaisin tähän hetkeen – joka avautuukin entistä valoisampaa tulevaisuutta kohti. Lisää tällaista, kiitos!
