Emeritaprofessori Irma Sulkusen ja Kalevalan kokoajan Elias Lönnrotin yhteisellä tarinalla on pitkät juuret. Vuosikymmenten työn tuloksena syntyi teos Elias Lönnrot ja hänen pitkä varjonsa. Mutta miksi kansakunnan merkkihenkilöistä pitää kirjoittaa uusia elämäkertoja?
– Nuorille on tärkeää tutustua kansakunnan tukipylväisiin, saada tietää, millaisia persoonia he olivat ja miten he toimivat. Jos heidät unohdetaan, mitä kaikkea unohdetaan? Jos juuret katkeavat, miten ajatellaan tämän yhteiskunnan syntyneen, Irma Sulkunen kysyy.
– Historia syntyy ihmisten teoista. Tavallinen pieni ihminen pienellä elämällään on se siemen, joka jatkaa maailmaa eteenpäin. Siihen sisältyy rohkaisu, siitä syntyy toivo.
Maailma nähdään nyt toisin, monista asioista ajatellaan eri tavalla kuin vuosikymmeniä sitten ilmestyneiden elämäkertojen kirjoittamisaikana. Siksi nuorille on tärkeätä, että he saisivat seurata ihmisten kohtaloita – niiden kansallisten merkkihenkilöidenkin – elämäntapahtumien ja aikakauden arjen kautta.
– Ei vain aaterakennelmien, painottaa Irma Sulkunen. – Jokainen menneisyyden ihminen on tehnyt osansa, ja heidän ansiostaan elämme nyt tällaisessa Suomessa.
Tietoa tarvitsevat kaikki suomalaiset, niin maahanmuuttajat kuin kantasuomalaiset. Voisikohan ajatella, että monen maahanmuuttajan lähtömaassa saatetaan elää nyt samanlaisia vaiheita kuin siinä Venäjän keisarikuntaan sodan sitomassa suuriruhtinaskunnassa, jossa suomenkielinen Lönnrot aloitti opintonsa ruotsinkielisessä yliopistossa? Tai päihdeongelmaisessa perheessä kasvanut nuori voi voittaa vaikeudet ja luoda itselleen toisenlaisen elämän niin kuin juopon räätälin poika Elias Lönnrot teki.
– Maahanmuuttajilla on oma historiansa. Pitää pohtia, miten integroida heidät suomalaiseen yhteiskuntaan heidän oman taustansa ja juuriensa kautta, sillä niitäkään ei voi katkaista. On kyse siitä, miten tuoda nämä juuret yhteen suomalaisten oman, ristiriitaisen historian kanssa ja kehitellä pikku hiljaa vuoropuhelua näiden välillä molempien omia perinteitä kunnioittaen.
Miten kansakunta rakennetaan?
Kun Irma Sulkunen kirjoitti Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran historiaa, häntä alkoi askarruttaa, miten kuva kansallisesta historiasta muotoutuu ja kansalliset merkkihenkilöt siihen kiinnittyvät. Kuten Elias Lönnrot – hän, joka kontti selässä vaelsi Karjalan laulumailla tallentamassa ikiaikaista runoperintöämme. Hän, jonka esimerkkiä noudattaen sivistyksestä tuli tavoiteltava arvo, jotakin sellaista, minkä eteen olimme valmiita ponnistelemaan, jopa raatamaan. Kuka hän oikeastaan oli, millainen hänen omakuvansa ja käsityksensä omasta elämästään oli ollut?
Eläkkeelle siirryttyään Irma Sulkunen tarttui siihen, mihin työvuosina ei ollut ollut mahdollisuutta paneutua. Hän ryhtyi kirjoittamaan Lönnrotista sellaisesta näkökulmasta, joka oli aiemmin sivuutettu. Seurasi kymmenkunta vuotta uutteraa arkistotyötä ja kirjoittamista, jota toivottomat ”ei tämä valmistu ikinä” -kaudet ja uuden elämänvaiheen mukanaan tuomat tapahtumat – vaellukset, lastenlasten syntymät, surut ja muut asiat – katkoivat.
– Lönnrotin perhe-elämä veti minua eniten puoleensa, Irma Sulkunen myöntää ja kertoo Lönnrotista, joka sulkeutui ensin Kajaanin, sitten Sammatin kodin vintille kirjoittamaan ja lukemaan ja jätti Maria-vaimon rakentamaan, sisustamaan, hoitamaan taloutta ja kasvattamaan lapsia. Kun kainuulaiselämään juurtunut perhe singottiin pääkaupungin yliopistopiireihin koko fennomaanijoukon painostamana, vaimo joutui aloittamaan kaiken alusta. Samalla alkoi traagisten tapahtumien ketju, jonka seurauksena Lönnrot menetti perheensä. Vain Ida-tytär eli isänsä jälkeen.
– Velvollisuudentunto oli tuolloin toisenlainen kuin nyt. Siksi Lönnrot otti roolin, johon oma minä ei ihan taipunut. Sisimmässään hän oli sammattilainen maalaispoika, joka yritti elää omaa elämäänsä.
Ennsin oli haettava vastausta toiseen kysymykseen: miten kansakunta rakennetaan? Siinä Lönnrot oli keskeinen hahmo.
Feikkaamista 1800 -luvun tapaan
Arkistoissa muhikin yllätys. Irma Sulkusta hämmästytti, miten pieni fennomaanijoukko löysi toisensa, päätti ottaa Lönnrotin johtotähdekseen ja syrjäyttää ei-niin-ylevästi ne, jotka eivät sopineet siihen malliin, jolla juuri he halusivat kansakunnan kiinteytettävän. Tuollainhan maata asuttivat eri murteita tai kieliä puhuvat heimot ja ihmiset, joilla ei ollut juurikaan käsitystä suomalaisuudesta, Suomesta tai kansallisesta yhtenäisyydestä. Kun Reinhold von Becker, E.D. Europaeus ja C.A. Gottlund sysättiin sivuun, menetettiin paljon moninaisuudesta, kadotettiin äärettömän tärkeitä asioita.
– Kansakunnan oman itseymmärryksen kannalta on merkityksellistä löytää kaikki vaikuttavat voimat, Irma Sulkunen sanoo. – Se ei ole välttämättä aina kaunista, mutta jotain siitä voisi oppiakin, sillä samat toimintatavat näyttävät toistuvan maailmassa.
Lönnrot itse joutui kuoltuaan röyhkeän maineenmuokkauksen uhriksi. Hänen asianhoitajansa C.G. Borg tuhosi kaiken sellaisen kirjallisen jäämistön, jota ei pitänyt sopivana säilyttää jälkipolville. Mitä, miksi ja millä perusteilla, sitä emme tiedä. Samalla tuhoutui tärkeää tietoa siitä, millaiseksi Lönnrot minuutensa ja elämänsä oli kokenut.
– Minun mielestäni ei pidä pelätä, jos ihmisestä löytyy ikäviä puolia. Niitä on meissä jokaisessa! Ne ovat vain Lönnrotin olemuksen yksi puoli. Miksei hän saisi olla sellainen millaisena itsensä sisimmässään koki? Mielestäni teen hänelle kunniaa tuomalla hänet esille kokonaisena ihmisenä, ei kansallisena pyhimyksenä.
Vastuussa menneisyyden ihmisille
Tutkittavansa elämänvaiheisiin uppoutuessaan tutkija joutuu käyttämään omaa itseään osana tutkimusprosessia: – Vuoropuhelu on tutkimuksessa yksi väylä. Elämänkokemuksista ja iästä tulee voimavara, jos itse on käynyt läpi samanlaisia suruja ja ristiriitoja.
Etenkin vahvasti uskonnollisesta Maria-puolisosta kirjoittaessaan Irma Sulkusella oli hyötyä ensimmäiseksi hankkimastaan teologin koulutuksesta. – Tunsin sen maailman, hän kuittaa. – Pystyin tunnistamaan mitä hänen mielenmaisemassaan liikkui.
Entä kaunokirjallisuus, historialliset romaanit?
– Minulla ei ole mitään sitä vastaan, että historiallisia henkilöitä käsitellään fiktiivisesti, jos se palvelee henkilön sisäistä tai ulkoista ymmärtämistä ja jos historiallinen kehikko säilyy.
– Jokainen nykyihminen on eettisessä vastuussa menneisyyden ihmisille siitä, miten heitä käsitellään. Heistä on kirjoitettava kunnioittavasti, totuudellisesti ja uskottavasti. Muuten voi käydä niin, että jostakin hahmosta esitetään virheellisiä käsityksiä, ja ne tulevat lukijalle totena. Jotkut kirjailijat jopa keksivät olemattomia lähteitä, mitä lukija ei voi tietää. Kun nykymaailma muutenkin pyörii kaikessa harmaalla alueella, jossa todellisuus hämärtyy, mitä jää enää jäljelle, mihin kiinnittyä?
Samassa Irma Sulkusen ääneen tulee lämpöä. Hän nostaa esimerkiksi hyvästä historiallisesta romaanista Erik Wahlströmin ”kansakoulujen isästä” Uno Cygnaeuksesta kertovan Tanssivan papin.
– Pyysin kirjailijaa puhumaan opiskelijoille, ja hän mainitsi silloin olevansa perehtyvänsä lähteisiin hyvin tarkasti ja tekevänsä paljon arkistotyötä. Vaikka kirjailijalla olisikin vapaampi ote, historiallisten faktojen on pidettävä paikkansa yksityiskohtia myöten.
