Olipa kerran komisario Maigret – ja siitä lähtien ranskalainen rikosromaani on joutunut terästämään kieltään, miljöökuvaustaan, henkilöitään ja juonirakenteitaan Pariisin kaasulyhtyjä, siiderin kera nautittuja maksamakkaraviipaleita ja vangitsevaa tyyliä vasten.
En väitä, että Guillaume Musso olisi millään muotoa genren titaanin Georges Simenonin vanki, mutta yhdessä suhteessa hän jatkaa perinnettä: hän panostaa tyyliin.
Sitaattisiepparina tunnettu Guillaume Musso avaa tuoreimman suomennetun teoksensa Seinen tuntematon (suom. Lotta Toivanen) ikään kuin avaimena toimivalla Romain Gary -sitaatilla teoksesta Aamunkoiton lupaus (suom. 1964):
”Olen elämässäni voittanut monta taistelua, mutta minulta meni pitkään hyväksyä se, että vaikka taisteluita voittaisi, sotaa et voi voittaa”. Päähenkilö, hyllytetty poliisi Roxane Montchrestien joutuu kokemaan sen todeksi – vai joutuuko sittenkään?
Vangitsevan juonen lisäksi ainakin minua kiehtoo Seinen tuntemattomassa sen henkilöiden maltillisesti paljastuvat luonteet, samoin 2020-luvun Pariisin ilmapiirin ja kaupunkirakenteen vähittäinen esiin piirtyminen tapahtumien edetessä.
Brutaalisti kuvattujen veressä ja perversioissa kieriskelyjen sijaan on hurmaavaa lukea piinaavan jännittävää tarinaa – olkoonkin, että myös siinä riittää vastenmielisiä yksityiskohtia – jossa kirjailija panostaa elävänoloisiin henkilöihin, tapahtuman- ja miljöökuvaukseen sekä teräviin yhteiskunnallisiin huomioihin (etenkin naisen asemaan liittyviin) yhtä kunnianhimoisesti kuin juoneen. Samalla monen pohjoismaisen dekkaritehtailijan ponnistelut näyttäytyvät köykäisinä elleivät peräti latteina. En ihmettele Musson suosiota, hänhän kirjoittaa kaunokirjallisuutta. Miksi lukijan pitäisi tyytyä triviaaliin?
