Vaikka kotilaiturissa vääntelehtisikin Hallberg Rassy, myytti Scyllan synnystä tempaisee mukaansa. Se tapahtuu ensimmäisellä sivulla. Oli lukija purjehtija tai ei, myötäänsä vetävää kertomusta riittää Antti Tuurin omaelämäkerrassa Yksinpurjehdus Hankoniemen ympäri.
Tuuri ripottelee omansalaisten purjehdustarinoitten kellukkeiksi mainintoja sattumuksista muunkin elämän varrelta, kohtaamistaan ihmisistä tai lähinnä heistä, jotka ovat joko perhettä, ammattitovereita tai Haukaksi nimetyyn veneeseen liittyviä: kuuluisa luvialainen Nalle Nyberg, jonka suunnittelemia Scyllat ovat; kirjailijakollega Ilkka Pitkänen; veli tai puoliso, perheen koira, telakkamestari. Ja Pekka Parikka, elokuvaohjaaja, jonka rasahtelevasti kerrottu kohtalo nostattaa kyyneleet lukijankin silmiin. Talvisota-elokuva ei kohdannut ajallaan rymmärrystä trendien perässä juoksevassa saksalaisessa mediamaailmassa. Miten kävisi nyt?
Kirjalliset viittaukset tai sitaatit sulavat säähavaintoihin, sumukokemukset voittavat maininnoilla sivuutetut kulttuurikeskustelut sekä tarkkuudessa että merkityksellisyydessä. Tuuri ei lauo mielipiteitä ihmisen ja luonnon kumppanuudesta, hän elää sitä ja siitä.
Luen nautiskellen, vaikka ihmettelenkin, pääseekö saaristoa tuntematon mukaan Tuurin niukkasanaisesti luonnehtimiin satamiin tai ankkuripaikkoihin. itärajan vanhaan Tammion kylään tai Nuokkojen jyrkille kallioille, muhkeiden saaristolaistilojen reunustamaan Kustavinsalmeen ja Utön majakan juurelle? Sitten ymmärrän, että Tuurille olennaista on purjehdusmatka, se mitä sen aikana ja sen seurauksena ihmisen sisimmässä liikahtaa, eikä sataman olemus. Pärskeet osuvat lukijankin poskelle, kun tuuli äkäilee ja nostattaa aaltoja. Väkisinkin jää miettimään sitä monille meistä ominaista ilmiötä, jossa harrastus kytkeytyy arkeen, siitä tuleekin elämäntapa ja osa identiteettiä.
Tuurin kielessä erottuu tuttu miehinen jähmeys, jota on notkisteltu purjehdusslangilla. Tyylissä voi kuulla kajuutassa iltasella vietettyjen hetkien tarinoinnin kaltaista venyttelyä. Toistoakin on runsaasti. Sekaan sattuu ryhdikkäitä lokikirjamerkintöjä, paljon kertovia mutta vähäilmeisiä.
Jotakin jää kumminkin kaihertamaan. Klyyvarin ymmärrän, liivaria en. Sanat, joita ei ymmärrä, voivat tehdä ihmisestä ulkopuolisen. No, sivuutan sanan ja sen sisällön, ja jatkan, kunnes pitää kysyä, milloin seuraava osa ilmestyy.
