Tyttöyden syvimmän olemuksen ilmaisijan, kanadalaisen kirjailijan Lucy M.Montgomeryn (1874-1942) syntymästä on tänä kesänä kulunut 150 vuotta. Hänen rakastetuimman ja merkittävimmän henkilönsä, Vihervaaran tilan punatukkaisen ottotyttären Annen syntymästä on kulunut runsaat sata vuotta.
Anne itse ei ole vanhentunut lainkaan. Hänessä henkilöityy yhä lapsuuden ja nuoruuden välillä häilyvän tytön elämää hankaava haaste; sen kokemuksen kipeys, miten lapsuus muuttuu nuoruudeksi, miten muiden ihmisten suhtautuminen ja heidän esittämänsä vaatimukset muuttuvat, miten koti käy pieneksi.
Ajankohtaisuuden säilymistä edesauttaa se, ettei Montgomery kirjoita aikuisten viihteellisestä tai silotellusta nuoruuden ihannoinnista, vaan aidosta lapsen kokemuksesta käsin. Sitäpaitsi hänen Annensa tarina on paitsi oman aikansa, myös monen nykylapsen tarina. Anne on menettänyt vauvana vanhempansa ja joutunut kokemaan, ettei kukaan halua häntä. Hänellä ei ole ollut vaihtoehtoja, vaan hän on joutunut tekemään kovaa työtä väkivaltaisessa juoppoperheessä, kiertämään paikasta toiseen, kunnes hänet on viimein ahdettu orpokotiin.
Miksi hänestä ei tullut sitä häirikköä, johon tausta olisi antanut aihetta?
Koska hänen elämässään oli ollut jokunen valoisa välähdys, toivoa luova hetki. Hänellä oli mielikuvitusta, jonkinmoista lukutaitoa ja sitä kautta keinoja kuvitella itselleen reittejä kylmästä, likaisenharmaasta arjesta toisenlaiseen tulevaisuuteen.
Siksi vastikään lyhentämättömänä suomennoksena ilmestynyt Vihervaaran Anne on tärkeä ja puhutteleva teos. Se muistuttaa vetävän juonen ja elävien henkilöiden, aitojen tunteiden ja herkän luonnonkuvauksen alla sekä ihanteiden että tulevaisuudenuskon merkityksestä ja vaikutuksesta. Lisäksi se pakottaa aikuiset nykylukijat kysymään itseltään, millaiset ihanteet tyttäriemme tai tyttärentyttäriemme elämässä vaikuttavat. Kenties sen vuoksi Anne -sarjan teoksista juuri ensimmäistä osaa onkin myyty enemmän kuin muita seitsemää yhteensä.
Vihervaaran Annesta huokuu myös kirjoittajan oma, sinnikäs unelma kirjailijanurasta – pikkulapsena orvoksi jäänyt Montgomery auttoi postimestari-isoisäänsä, kunnes viidennessä kustantamossa viimein onnisti ja Anne of Green Gables julkaistiin 1908. Sitä seurasi parikymmentä romaania, 530 novellia, 500 runoa… Romaaneista 19 sijoittuu Prinssi Edwardin saarelle, josta kirjailija itse käytti alkuperäisasukkaiden, mi´kmaq -intiaanien kielen mukaista nimeä Abegweit.
Myönnän tarttuneeni uuteen, Terhi Leskisen suomentamaan versioon hieman arastellen. Kahden sivun jälkeen olin liki hurmoksessa. Nautin lyhentämättömän tekstin lukemisesta, vaikka myönnänkin, että Hilja Vesala on yli satavuotiaassa suomennoksessaan karsinut tekstiä hienovaraisen loogisesti. Alkuperäisteksti on kuitenkin huomattavasti täyteläisempää ja avaa taustoja syvemmin kuin lyhennetty versio.
Ennen muuta nautin Terhi Leskisen näkemyksellisestä suomennoksesta. Koska nykylapset ymmärtävät englantia, White Sandsin kääntäminen Valkorannaksi olisikin turhaa. Sen sijaan Dianan kodin lähellä sijaitsevan lammen, Leskisen täsmällisemmässä käännöksessä Barryn lutakon, nimeäminen Säihkyvien vetten lammeksi (aiemmin Tumma päilyvä aallokko) tekee kunniaa alkukieliselle nimelle Lake of Shining Waters. Sanavalinnat ovat ilmaisuvoimaisia, lauserytmi luonteva, dialogit sujuvia.
Leskisen ihastuttavassa käännöksessä ei ole menetetty mitään Montgomeryn tekstin kiehtovuudesta, vaan päin vastoin: se on saanut luontevan päivityksen, mutta myös lisää syvyyttä.
