Runoilija Anne Hänninen pohtii kirjallisuuskritiikin tilaa. Hänen mukaansa kirjallisuuskritiikki ja samalla lyriikan arviot ovat kuihtuneet viime vuosikymmenen kuluessa liki olemattomiin.
– Varsinkin asiantunteva, syvällisempi runouden jatkumon tunteva kritiikki on lähes kadonnut
– Pelkäävätkö ihmiset keskustelua teemoista, nyansseista, kielestä puhumattakaan pinnanalaisista ulottuvuuksista ja filosofisista kysymyksistä? Kaikki on kevennettävä, Hänninen laukoo.
Kirjoittaminen on yksinäistä. Sitä on myös ajattelu, jonka väline teksti on. Kulttuurikeskusteluun kuuluvalla palautteella on voimaa tehdä kirjallisuus edes hiukan enemmän näkyväksi.
– Silti edes hyvät kritiikit eivät paljoakaan lisää ainakaan runokirjojen myyntiä tai lukemista, sanoo Hänninen ja jatkaa: – Antikvariaatit eivät halua enää runokirjoja edes ilmaiseksi, koska niitä ei osteta sieltä vaikka saisi muutamalla eurolla!
Sisältöä vai myyviä kasvoja?
Anne Hännisen ura runoilijana on jatkunut liki viisi vuosikymmentä. Sen kuluessa hän on julkaissut mm. 16 runokokoelmaa – runoja ja aforistiikkaa – sekä nähnyt ja kokenut julkisen kulttuurikeskustelun muutoksen.
Toki moni tunnistaa julkisuuden ryydittämän ja vauhdittavan persoonakultti-ilmiön niin esittävästä taiteesta kuin kirjallisuudestakin. Samalla kun isot kustantamot ovat leikanneet runouden julkaisun muutamaan pakolliseen teokseen vuodessa, ne etsivät myyviä kasvoja ja teemoja. Sisällön, sisäisen sekä lyyrikon tuotannon kaaren jatkumon sijaan nykyään laskelmoidaan julkisella kiinnostavuudella.
Moni lyyrikko on siirtynyt pienkustantamoihin tai ei saa enää julki tekstejään. Hänninen julkaisi yli 40 vuotta WSOY:lla kunnes sanottiin että ei voida julkaista enää koska ”runous ei myy eikä kiinnosta”.
Tappio on lukijoiden ja runoilijoiden yhteinen. Kirjoittaminen on yksinäistä. Sitä on myös ajattelu, jonka väline teksti on.
Huutolaisena somessa
Runous lajina on marginaalinen, Hänninen myöntää.
– Siksi kai moni taiteen alan ihminen on pakottanut itsensä lavoille ja someen. Taiteilijoilta vaaditaan työnsä ja itsensä myymistä sosiaalisessa mediassa, Facebook- taitavuutta ja verkostoitumista. Tekijöiden tulisi nostaa itseään huutokauppatorilla.
Entä merkitseekö TV- tutun tai someseuratun henkilön tunnistaminen sitä, että olisi luettu riviäkään hänen kirjojaan? Ei todellakaan. Kuten Hänninen sen ilmaisee:
– Median sanahelinä ja uutiskaaos ja sosiaalisen median nopea pikaviestintä ja pintaheitot ajelehtivat ohitse hälyn virrassa ja unohtuvat.
Hän ei arkaile tarttua myöskään performanssimaisiin ilmiöihin, kuten lavarunouteen, jossa äänekäs saa eniten sijaa.
– Silti teksti ei välttämättä kestä eikä vaadi lukukertoja avautuakseen, vaan on jopa yksinkertainen. Tai kirjoittajalla on kohauttamisen halua, pikemmin kyse esityksestä kuten karaokessa.
Kyynikko voisi älähtää että lähes millainen tuotos tahansa voi esiintyä ”runouden” nimellä kunhan kuulostaa hetkessä hyvältä, varsinkin jos sen osaa ilmaista tai huutaa tehokkaasti ja vakuuttavasti.
– Tietenkin tarvitaan juuri vastavoimia ja vastaääniä, muistuttaa Hänninen. – Mutta sen pitäisi voida tapahtua vaihtoehtoisesti omalla äänellä eikä yleisin ehdoin ja ulkoa ohjautuen.
Nyt vaikuttaa usein siltä kuin eniten sanottavaa olisi heillä jotka ovat taiteen kentässä syrjässä, marginaalissa ja unohdettuja.
Pelkäämmekö syväsukellusta itseemme?
Verbaalimelussa saattaa hälvetä ymmärrys siitä, että runous ja runoilijuus on aina ollut myös sivullinen ja yksinäinen tila:
– Runous voi olla filosofista pohdintaa, ja se ei avaudu välttämättä kuin hiljaisuudessa. Tämä koskee myös rivien välisiä merkityksiä. Lukiessaan ihminen menee sisäänpäin itseensä ja universaaleihin ulottuvuuksiin, kosmisiin kysymyksiin.
– Lyriikan kieli voi olla samaan aikaan kaunista, herkkää ja melankolista; sellaistahan elämäkin usein on. Se vaatii ajattelua, kysymyksiin paneutumista, sisäisempää tutkiskelua, perimmäisten asioiden pohtimista, tunteiden ja kipeänkin kohtaamista.
Hänninen aprikoi, torjummeko virittymistä taajuuksille jossa joutuu kohtaamaan surua, kaipuuta, pelkoa, kuolemaa, ja jossa omat suojamuurit rakoilevat.
– Runous saattaa heijastaa olemisen paradoksaalisuutta, todellisuuden ristiriitaisuutta. Luova ihminen kohtaa ristiriidat ja heijastaa niitä, on työssään välikappale tai välittäjä kollektiivisille emootioille.
Tunteet ovat usein sekä yksinäinen että sanaton prosessi. Runous puolestaan voi koettaa olla väline vaikeasti sanottaville asioille ja tunnoille. Sen kieli voi olla hienosäätöistä ja kaikkia aisteja ilmentävää, synesteettistä. Ja runon monimielisyys voi koskettaa ja herättää ja ravistaa.
Kysymys kuuluukin: onko meillä tarve torjua sellaiset elämykset? Pelkäämmekö sukellusta syvempään introspektioon, itsetutkiskeluun, johon runouteen syventyminen usein lukijan haastaa?
Jos kieli yksinkertaistuu, mieli lokeroituu
Kun puheeksi tulevat trendi-ilmiöt, kuten sanapelit ja sanaleikit, konerunous tai sanoilla shokeeraminen, Hänninen paljastaa karsastavansa turruttavaa sanojen ja äänen ja puheen vyöryä.
– Kielen muuttuminen esineelliseksi, käsitteelliseksi on huono suunta, hän puuskahtaa. – Silloin operoidaan lukkoonlyövillä käsitteillä eikä eritellä asioita. Heijastaako se esineellistynyttä mieltä?
Sosiaalisessa mediassa kieli voi entisestään yhdenmukaistua ja yksinkertaistua. Tunteiden ilmaisu muuttuu hauskoiksi heitoiksi ja kliseiksi, joihin myös englannin kieli sekoittuu mukaan.
Mitä siitä seuraa? Että ajatusten ja tunteiden täsmälliseen ilmaisuun tarkoitettu kieli ei välttämättä yhdisty todellisiin sisäisiin prosesseihin ja kokemuksiin. Kieli yksinkertaistuu, kömpelöityy, jäykistyy. Sen rikkaus ja aistivoimaisuus lakastuu puhumattakaan siitä miten käy ajattelulle, jossa kosminen synkroniteetti ja sanojen metaforiset ulottuvuudet ja arkkityyppiset kuvat kukkivat.
Silti runous voi olla kestävin kirjallisuudenmuoto
– Kuten vaikkapa ajatonta, ajattomia kysymyksiä käsittelevä kansanrunous ja klassikot osoittavat, mainitsee Hänninen ja luettelee myös runouden muita tehtäviä: koettaa ilmaista käyttäen rikasta, elävää, sävykästä ja koskettavaa kieltä; ylläpitää kielen ilmeikkyyttä ja taipuisaa eloisuutta.
Kansanrunoilijoistaan tunnetulta Rautalammilta kotoisin olevan Hännisen omaa kirjoittamista onkin alkuvaiheissa osaltaan ravinnut juuri mm. Vihta-Paavon ja hänen kaltaistensa luoma kansanrunous, samoin muu kansanrunous, loitsut ja laulut. Hän pitää myös tuhansia vuosia vanhasta kiinalaisesta ja japanilaisesta runoudesta.
– Hyvä taide on ajatonta ja universaalia, painottaa Hänninen ja luettelee sen tunnusmerkkejä: – Arkkityyppiset kuvat, luonnonkierto, peruskysymykset ja tunteet. Voidaan myös leikitellä sanoilla, mutta usein lähtökohta on intuitiivinen ja emotionaalinen.
– Oleminen ei saisi olla automaattista. Kun ihmisen mieli turtuu ja lokeroituu, se ei voi heijastaa, kokea eikä myöskään vastaanottaa muunlaista todellisuutta eikä tietoisuutta.
Runoilija Anne Hänninen (s. 1958) on seitsemäntoista teosta julkaissut runoilija. Hännisen tuoreimmassa kokoelmassa Sepelkyyhkyt (Aviador) minän fyysinen maisema on milloin pohjoinen, milloin välimerellinen. Tärkeintä on kuitenkin mielenmaisema, joka liikkuu unenomaisen vapaasti ajassa ja tilassa.
Sepelkyyhkyt-kokoelman vahvana juonteena on runoilijan myötätunto eläimiä kohtaan – ja suru niiden kärsiessä.
